Kyllä suomalainen nainen HIIHTÄÄ!
Noin se tuumasi opiskeluaikojeni liikunnanopettaja, kun yritin epätoivoisesti puhua itselleni vapautusta hiihdosta. Olin kärsinyt hiihtoladuilla jo niin monta talvea peruskoulussa, että kuvittelin sen riittävän, mutta ei, ei ja vielä kerran ei. Kyseisellä (mies) opettajalla oli myös tapana pyytää minua ja muita (nais)opiskelijoita väistymään tieltään sanomalla: ”Voisitteko ystävällisesti siirtää ruohoanne?”.
Että semmoinen opettaja, joo. Arvaatte varmaan, että en ollut kovinkaan kummoisissa väleissä kyseisen herran kanssa. Itseasiassa muistan ainakin kerran huutaneeni hänelle kurkku suorana keskellä opettajain huoneen kahviota, kun kuulin hänen haukkuneen minua ja ystävääni muille opiskelijoille. Herra opettaja katsoi oikeudekseen mollata meitä opiskelukavereillemme vain ja ainoastaan siksi, että monen vuoden opiskelujen ja HIIHTÄMISEN jälkeen saimme virallisesti vapautuksen hiihtämisestä ja itseasiassa kaikista hänen liikuntatunneistaan.
Ennen tuota virallista vapautusta, minä kuitenkin hiihdin. Siirtelin suksea toisen eteen hampaat irvessä ja iso lerssi otsassa. Kun se hiihtohelvetti vihdoin loppui, päätin ettei kukaan enään koskaan pakota minua suksimaan yhtään mihinkään. Sellainen 19 vuotta tässä menikin rattoisasti ilman murtsikointia, kunnes tänä pääsiäisenä sain hullun idean: Pitäisköhän vähän testata hiihtämistä…
Varovaisesti ohimennen kysäisin isältäni, että olisikohan heillä minulle sopivia suksia. Voi sitä isukin epäuskoista riemua tyttärensä kysymyksen kuultuaan. Isä kipaisi siltä seisomalta uudet, hienot luistelusuksensa varastosta pihalle ja kantoi monot nenäni eteen. Liekö niin, että koltansaamelaisilla on joku yhteinen sovittu maksimipituus vai mikä, mutta isäni ja minun pituusero ei ole kuin pari senttiä ja kengän kokoerokin vain yhden numeron. Isäni kalossi on numeroa 39 ja minun 38.
Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä testaamaan. En ole eläissäni hiihtänyt muuta kuin perinteistä, joka on muuten ihan perseestä, mutta nyt päätin kokeilla luistelua. Kun pitkän ähellyksen jälkeen sain sukset jalkaani, oloni oli kuin bambilla liukkaalla jäällä, hutera ja huojuva. Alun haparoinnin jälkeen, sain jutun jujusta jotenkin kiinni ja pääsin jopa eteenpäinkin.
”KATO SIRKKA, SEHÄN HIIHTÄÄ!” isä huusi ihmeissään äidilleni.
Kun ei ollut pakkoa, eikä mitään määrättyä matkaa hiihdettävänä, oli sivakointi ihan siedettävää. En lähtenyt kuitenkaan veljeni seuraksi 40 kilometrin vaskoolihiihtoon… Minulle riitti sellainen kolmisen kilometriä mummilan läheisyydessä.
Saanko esitellä, vuoden 2015 paluumuuttajanhiihtäjän.
Eilen kävimme Inarijärvellä kiertelemässä sukulaisten mökeillä syömässä heidän eväänsä ja juomassa heidän pääsiäisjuomansa. Koska jäällä oli sohjoa, eikä Saana suostunut edelleenkään moottorikelkan kyytiin, nyysimme sukulaisiltamme heidän eväidensä lisäksi myös lumikengät, sauvat ja pulkan.
Neitsytmatkalla. Hitsi, että näillä oli mukava tallustaa.
Saana kevyenä tyttönä käveli välillä kelkan jäljellä ja kun rupesi väsyttämään, hyppäsi pulkan kyytiin.
Veljen mökillä juotiin valkkaria, syötiin heidän pääsiäismunat ja jauhelihakeitot.
Kun tarjoilut alkoivat hiipua velipojan mökillä, tarvottiin äitini serkun mökille, jossa tuhottiin noin viisi kiloa erilaisia juustoja sekä heidän keksit, hedelmät, kakut ja leivokset.
Koska äitini serkku vaimoineen oli lauantaina lähdössä takaisin etelään, päätimme tuhota myös kaiken muun syötävän ja juotavan mitä heidän kaapeistaan löytyi. Eihän niitä kato kannata kaappiin jättää väljehtymään ja tuommonenki pullo on niin hankala autossa kuljettaa…
Minä juntti kun en ymmärrä tuollaisten juomien päälle mitään, vaan valitsen mieluummin pommacin, päätti nuorin veljistäni hörppäistä minunkin konjakit. Jykä oli yksimielisesti äänestetty kuskiksi ja toinen autoista jätetiinkin sitten sukulaisten mökille. Velipoika vetäisi kunnon tumut mökkikierroksella ja jatkoi pömisemistä vielä kylillä aamun pikkutunneille.
Mutta miksi ihmeessä minä olen potenut tänään krapulaa?
