Melkein lentokoneella pohjoiseen…
”Moneltas se kone lähteekään aamulla?”
”Puolkasi. Pitää olla ajoissa siellä kentällä, ku on toi turvaistuin.”
”Joo, tilataan taksi hyvissä ajoin.”
….
Sängyssä:
”Moneltakohan sitä pitäis laittaa kello soimaan…”
”Emmätiiä, jos kuudelta laittais…”
”Joo, siinä on tunti aikaa lähteä, ehitään hyvin.”
….
Aamulla lentokentällä:
”Mä en tajuu, miks tää kone ei huoli tätä numeroo?”
”Kysy tuolta virkailijalta.”
”Se sanoi, että toi vika on oo, eikä nolla… Mut ei tää huoli sitä siltikään?”
Jykä naputtelee konetta Saanan ja minun odottaessa vähän kauempana. Yhtäkkiä valahtaa ihan kalpeaksi ja kävelee outo ilme kasvoillaan luoksemme:
”Tota, Raisa…”
”No?”
”Kellohan on puol kasi ja se kone lähti just.”
”MITÄ?! MITÄ SIE PUHUT?! EI HELVETTI! EI HELVETINHEVETTI! MIE OKSENNAN KOHTA! TEE JOTAIN! MITÄ ME TEHHÄÄN?! PERKELE!” huudan paniikissa. Itku puskee kurkusta ulos. En saa vedettyä henkeä sisään enkä ulos. Henkeni pihisee ja vinkuu.
”Rauhoitu! Säikytät Saanan. Voi vitun vittu. Mä yritän nyt selvittää tätä. Rauhoitu jooko.”
Yritän hengittää, soitan veljelle, joka odottaa Rovaniemellä meitä. Se ei usko minua. Vingun ja nikottelen puhelimeen, kun henki ei kulje. Uskoohan se vihdoin. Veljeni ryhtyy selvittelemään lentoja.
Soitan isälle:
”Me ei tullakkaan! Tultiin kentälle tuntia liian myöhään!”
”Miten ette tuu? Miten se on mahollista, ku justhan me eilen puhuttiin monelta teijän pittää olla siellä kentällä!”
”NO MITEN SE NYT ON MAHOLLISTA?!” hiingg, hiingg, vingun puhelimeen,”MITEN HELVETISSÄ NÄMÄ JUTUT NYT YLEENSÄ ON MULLE MAHOLLISIA?!” hiingg, hiingg, nikotus, nikotus.
”Ei mittään hättää. Jykä siellä varmaan jo sevittellee asiaa. Kyllä asiat selviää. Koita hengitellä”, isän ääni muuttuu ihmetyksestä rauhoittelevaksi. Taisi päätellä vinkumisestani, että hermoromahdukseni on käsillä.
Siirrymme alakertaan virkailijan luokse:
”Myöhästyttiin koneesta. Pitäis päästä mummilaan Ivaloon. Mitä tehdään?” Jykä kysyy.
Olen saanut hengitykseni hiukan tasaantumaan, mutta vatsalaukkuni sisältö yrittää edelleen puskea ulos. Katselen Saanaa, joka pieni reppu selässään odottaa mummilaan pääsyä. Mitä jos me ei päästäkkään sinne? Kuinka kestän tytön pettymyksen ja surun, joka olemme vielä itse hänelle aiheuttaneet? Voi pientä raukkaa. Itku kirvelee taas silmiäni. En kestä! En kestä!
Virkailija naputtelee konettaan:
”Rovaniemelle ei mene tänään enää koneita, eikä Ivaloon, eikä Kittilään”, virkailija ilmoittaa ykskantaan.
”Ei oo todellista! hiingg, hiingg”, henkeäni alkaa taas ahdistaa ja rupean vinkumaan.
”Huomenna kolmen jälkeen lähtisi kone. Mikäli siihen mahtuu, niin siirtopalkkio tulee olemaan kolmen ja neljän sadan väillä”, virkailija kertoo.
”HUOMENNA!! EIII, EI, EI! hiiing, hiing.”
”Raisa, rauhoitu! Mitä tehdään, otetaanko liput vai mietitäänkö vielä?” Jykä kysyy rauhallisella, napakalla äänellä.
”JUNA! Lähteekö tänään junia? Mennään junalla, jos Lauri suostuu oottamaan meitä Rovaniemellä.”
Soitan veljelleni. Hän sanoo odottavansa meitä vaikka huomiseen. Naputtlen VR:n sivut auki, mutta pääni on niin tyjä ja niin täynnä, että en tajua mitään lukemaani. Jykä on tässä välissä soittanut myös pari puhelua:
”No niin, meillä on nyt liput junaan. Pendolino lähtee Ouluun 9:45 ja siellä vaihto Rovaniemen junaan. Leikkipaikkaa ei ollut, mutta pöytäpaikka pistorasioilla on varattu. Päivi tulee hakemaan meidät kohta täältä ja vie Tikkurilaan. Liput voi lunastaa vaikka tosta ärrältä”
Miten se teki tuon kaiken siinä ajassa, kun minä hakkasin tyhjäpäänä nettisivuja ja vinguin?
”Lälkä, jano. Mennään syömään”, Saana ilmoittaa.
”Voi rakas, mennään syömään.”
Siirrymme kahvilaan odottamaan Jykän siskoa, joka tulee hakemaan meidät kentältä. Yritän juoda kahvia, mutta se juttuu kurkkuuni. Joudun nielaisemaan monta kertaa, jotta saan sen kunnolla alas. Katselen Saanaa, joka mussuttaa leipää ja juttelee lentokoneeseen lähtemisestä:
”Saana kuules. Me käytiin nyt täällä lentokentällä, mutta ei lähetäkkään lentokonneella, vaan mennäänki junalla. JOO, junalla mennään, kivaa!”
”Ei lentokoneella… Junalla, joo! Leikkipaikalle laskemaan liukumäessä, joo!” Saana innostuu hetken mietittyään.
”Tuota, siellä junassa ei nyt oo sitä leikkipaikkaa, mutta katotaan muumeja ja juostaan käytävällä. JOO, KIVAA!” minä yritän näytellä innostunutta.
Lähdemme kahvilasta ja Jykä kaataa sammiollisen Take away-lattea lakkujemme päälle. Ei tunnu missään. Siirrymme R-kioskille lippuja ostamaan:
”Teil on varattuna kaksi aikuisten paikkaa ja yksi juniorilippu.” myyjä toteaa.
”Ei vaan kaksi aikuista ja yksi kaksivuotias, josta ei mene maksua”, minä korjaan.
”Hmm… Mä en pysty tästä nyt sitä muuttamaan, joten teidän kannattaa käydä VR:n toimistossa siel Tikkuriassa.”
”Ok, no käydään siellä. Onneksi on vielä hyvin aikaa.
…
Autossa:
”Mä jo vähän mietin, että oisko lähteny ajamaan omalla autolla Ivaloon”, Jykä pohtii ääneen.
”Ei hitto! Lähetään autolla! Oikiasti, lähetään autolla!” minä rupean vouhkaamaan.
Päivi hiljentää vauhtia ja odottaa päätöstämme, jotta tietää mihin suuntaan lähtee ajamaan.
”Vois kai sitä lähteekin”, Jykäkin alkaa innostua.
”Tota hei, mut mites ne teidän paluuliput… Nehän menee sit ihan hukkaan koko liput?” Päivi yhtyy keskuseluun.
”Ai niin, tosiaan… Mie ihan unohin ne jo. Ei, ei, mennään nyt vaan sinne junalle. Ei nyt lähetä enää miettimään yhtään mittään. Tullee vaan sössittyä lissää.”
….
Tikkurilan juna-asemalla. VR:n toimipiste aukeaa kymmeneltä, junamme lähtee 9:45…
Voittajat!
”Ihan sama sille junnulipulle. Mie haen nyt ärrältä ne liput, makso mitä makso. Käyn samalla ostamassa meille evästä. Oota sie kamojen ja tytön kanssa tässä.”
Juoksen äärrälle, ostan liput ja hilpaisen kauppaan. Olen vasta alkupäässä kun puhelin soi:
”Hei, mä en nyt tajuu, ku toi taulu näyttää, et se meidän junaa tulee laituriin nyt. Siis se varmaan lähtee vasta 20 minuutin päästä, mutta pitäiskö sun pistää vähän vauhtia, ku ei nyt viittis myöhästyy tästäki…”
Pistän paniikkivaihteen päälle. Kerään kaupasta kaikkea mitä käteen sattuu, sushia, pitsaa, makukahveja, juomia, keksiä, karkkia, lehtiä… Maksan pikku huikopalastamme 50 euroa, pakkaan kamat kassiin ja lähden juoksemaan. Kurvaan kulman takaa aulaan, jossa Jykä ja Saana odottavat. Tuijotan heitä, enkä huomaa lattialla mutkalla lojuvaa painavaa kuramattoa. Jalkani juuttuu kuramaton mutkaan ja minä teen lennokkaan mahalaskun kasseineni lattialle. Makaan rähmälläni keskellä uutta ja hienoa asemarakennuksen aulaa. Lonkkaan sattuu, kyynärpäähän sattuu, sieluun sattuu. En kestä, en kestä enää yhtään enempää. Suljen silmäni tiukasti ja ajattelen, että jos vaan makaan tässä hiljaa, niin kohta herään kotona kellon soittoon ja me lähdemme iloisina, ajoissa lentokentälle. Tai vaihtoehtoisesti haihdun johonkin toiseen todellisuuteen. Rutistan silmiäni kiinni ja makaan ihan hiljaa. Kohta korviini kantautuu huuto:
”Raisa, Raisaa, ootsä kunnossa?”
Ei paska, mie oon vieläki tässä!
”Ööö, oon kai…”
Nousen, keräilen kamani ja linkutan Jykän ja Saanan luokse.
”Sori hei, ei se ollukaan meidän juna. Toi taulu sekoili jotain.”
”Mmm. Minusta tuntuu, että jotaki lämmintä valluu kyynärpäästä. Tullekohan siitä verta?”
Riisun takin ja tarkastan vahingot. Pientä nirhaumaa, ei paha.
….
Vihdoin juna saapuu asemalle. Me sulloudumme sisään kolmen lentolaukun, olkalaukun, kauppakassin ja turvaistuimen kanssa. Jykä lähtee käytävää pitkin etsimään paikkojamme. Pöytäpaikalla istuu liuta pikkupoikia:
”Moi pojat. Nää ois meidän paikat tässä”, Jykä puhelee pojille ja näyttää paikkalippujamme.
”Ai, niin on meidänki”, pojat vastaavat ja näyttävät omia paikkalippujaan.
EI! EI! EIIIIIIIIÄÄÄÄ!
Siinäpä seisomme kipsuinemme ja nyssäköinemme keskellä kulkuväylää. Juna nytkähtää liikkeelle, ihmisiä tungeksii tuskastuneena ohitsemme, Saana meinaa jäädä jalkoihin ja minun otsaani aamun aikana kasvanut kaksimetrinen tatti mäiskii ohikulkijoita kasvoihin. Jykä metsästää konduktöörin ja kertoo tilanteen. Konnari tarkastaa kaikkien liput, käskee poikien jatkaa istumista paikallaan ja sanoo vievänsä meidän extra-osastolle. Mikä extra? Meijän tuurilla varmaan joku sikaosasto. Hetkeksi karman katse ilmeisesti kääntyi, sillä extra-osasto oli ihana. Siellä oli tilaa, rauhaa, kahvia, teetä, keksejä ja iltapäivälehtiä tarjolla. Matkan teko rupesi tuntumaan jopa ihan mukavalta ja aamun sekoilutkin alkoi hiukan hymyilyttää. Kunnes Oulu ja junanvaihto koitti…
Tervetuloa Siperiaan, aikamatkalle menneisyyteen. Ravintolavaunu? Nevö höörd.
Täällä voit ladata puhelimesi, katon rajassa.
Meidän lisäksemme Siperian aikamatkalla oli myös pikkupoika, joka oli yksin matkalla Rovaniemelle. Poika oli levittänyt rahansa penkille ja kaivoi reppuaan.
”Pitäiskö sun laittaa noi rahat lompakkoon, ettei ne häviä?” Jykä kysyi pojalta.
”Joo, mut mun pittää ostaa lippu Rovaniemelle.”
Konduktööri tuli tarkastamaan lippumme ja ryhtyi myymään pojalle lippua. Jykä viittoili minulle toiselta penkiltä ja heilutteli meidän lippuamme. Ai niin, meillähän on se junnulippu.
”Hei anteeksi kuule, ku meillähän on tuossa lipussa juniorilippuki, vaikka Saana ei tarvi lippua, niin voisko tuo poitsu matkustaa meijän kanssa, meijän lipulla?” Kysäisin konduktööriltä.
Koduktööri katseli meitä hetken miettiväisenä ja tuumasi sitten:
”No mikäpä se siinä. Tehhään sitte niin.”
”Ai siis mitä? Mitä tapahtuu?” poika rupesi ihmeissään kyselemään.
”Meillä on ylimääräinen juniorilippu, niin sä pääset sillä. Sun ei tarvi ostaa lippua”, Jykä kertoi pojalle.
”Oi kiitos! Kiitos tosi kovasti”, poika kiitteli ihmeissään.
”Ole hyvä vaan. Meillä on kuule palanu tänään niin paljon rahaa, että on hyvä vaan jos jollaki vähän säästyy”, Jykä naurahti poitsulle.
Juna puuskutti ja pysähteli. Odotti jokaista vastaantulevaa resinaakin ja aikataulu venyi ja venyi. Me juttelimme poitsun kanssa ja lauloimme ja leikimme Saanan kanssa. Lopulta piinaavien tuntien jälkeen juna pysähtyi lopullisesti. Olimme perillä, 45 minuuttia myöhässä, vai olimmeko?
”Missä me ollaan? Eihän täältä näy edes kaupunkia”, poika katsoi ihmeissään junan ikkunasta.
Meidän piti hypätä junasta raiteille, sillä laituri alkoi vasta monen kymmenen metrin päästä. Asemarakennukselle oli matkaa hangessa tarvottavana varmaan kilometri. Jykä raahasi turvaistuinta ja kahta lentolaukkua, minä huolehdin tytöstä, yhdestä lenolaukusta, eväskassista ja olkalaukusta. Voi elämä. että se matka oli pitkä ja luminen. Aseman parkkipaikalla odotti veljeni Lauri, hänen avovaimonsa Heidi ja heidän Iita-koiransa, vihdoinkin! Sullouduimme autoon ja aloitimme matkamme viimeisen etapin, 300 kilometrin ajomatkan Ivaloon.
16 tunnin matkanteon jälkeen Ivalon valot viimein näkyivät. En ole tainnut koskaan olla iloisempi päästessäni perille matkakohteeseen. Tunne oli suorastaan epätodellinen.
”Minä päivänä ja monelta teillä on se paluulento?” Lauri kysäisi.
”Emmietiiä, kysy Jykältä” vastasin.
”Jykä, milloin teillä on paluulento?”
”Emmä muista tarkkaan. Sunnuntaina se oli joskus kolmen-neljän aikaan varmaanki.”
”Just joo. Miks mulla ei ennää yhtään yllätä, että ette ehtiny siihen koneeseen…”