Mikä minusta on tullut?

Täytin toissapäivänä vuosia. 39. Olen elänyt jo 39 vuotta. Millaiseksi olen noiden vuosien aikana kasvanut? Tuliko minusta sellainen aikuinen, jollaista toivoin vaikkapa 29 vuotiaana? Suunnittelin silloin, että aikuisena oisin seesteinen, rauhallinen, hyväkäytöksinen, asiallinen, klassisesti pukeutuva, 169 senttinen, noh AIKUINEN.

Tuliko minusta sellainen?

Eipä tullut,ei.

En kasvanut sitä kuvittelemaani kymmentä senttiä. Ei, olen ollut 10-vuotiaasta saakka samanmittainen. Olen edelleen se persjalkainen, rääväsuinen kolttatyttö, joka olen ollut aina. Olen edelleen se sama tyttö, joka puhuu liikaa ja kertoo kaiken itsestään, jos joku vain jaksaa kuunnella. Olen edelleen se sama tyttö, jolta pääsee suusta sammakoita, ennenkuin itse ehtii sitä edes tajuamaan. Olen edelleen se sama tyttö, joka nauraa liian kovalla äänellä hessuhoponaura. Näin nauruani luonnehti luokkakaverini Rami, kun olimme kolmannella luokalla. Olen edelleen se sama tyttö, joka aika-ajoin huomaa ihmisten pyöräyttelevän toisilleen silmiään hänen seurassaan. Olen edelleen se sama tyttö, joka ilahtuu suunnattomasti kaikesta kivasta. Olen edelleen se sama tyttö, joka kiihtyy nollasta sataan sekunnissa ja leppyy nanosekunnissa.

Mikä on muuttunut? Onko mikään?

On.

En ole enää se sama tyttö, joka pahoittaa mielensä toisten ihmisten silmien muljautteluista. En ole enää se sama tyttö, joka yrittää olla jotakin muuta mitä on, ihan vain miellyttääkseen muita. En ole enää se sama tyttö, joka ostaa kaupasta mielestään tylsiä jakkuja vain siksi, että näyttäisi aikuiselta. En ole enää se sama tyttö, joka katsoo itseään peilistä vain miettiäkseen, mitkä kaikkea siinä peilikuvassa on pielessä. 

Olen hassu, höhlä, herkkä, rakastava, iloinen, räväkkä, minä.

Minusta tuli tällainen aikuinen ja olen siihen ihan tyytyväinen.