Kun kävin ensimmäisen kerran nykyisessä lempikahvilassani Kupissa ja muffinissa lumouduin täysin siitä ympäristöstä. Halusin ehdottomasti kotiini jotakin samaa tunnelmaa ja ryhdyin tuumasta toimeen jo samana iltana. Vaihtelin verhoja, poistin verhoja, kokeilin erilaisia tyynynpäällisiä sohvalle, vaihdoin olkkarin maton, siirtelin huonekaluja, mutta jotenkaan en saanut aikaiseksi mieleistäni tulosta. Joskus yhdentoista aikaan illalla tajusin, että minun pitää vaihtaa ruokapöydän tuolit. Se ratkaisee kaiken, niin se on. Nykyiset isot, pehmeät ja mukavat tuolit täytyy ehdottomasti vaihtaa erilaisiin, värikkäisiin vanhoihin, mataliin ja koviin tuoleihin.

Koska meillä on ripoteltuna vanhoja tuoleja ja palleja ympäri kämppää ja pikkumökkiä, halusin ryhtyä tuumasta toimeen heti. Tiedustelin varovaisesti Jykältä haittaisiko sitä, jos vähän vaihtelisin tuoleja, ihan hiljaa vaan. 

”Ihan vapaasti, jos se sun oloa helpottaa ja mä voin mennä nukkumaan.”

Jes! Kaivelin mökkiä, kantelin, kolusin nurkkia, siirtelin, vaihtelin ja veivasin ja lopulta olin lähes tyytyväinen lopputulokseen. Paitsi, paitsi, pari vanhaa tuolia tarvittaisiin vielä… Seuraavana iltana houkuttelin Jykän käyttämään minua kirpparilla sillä aikaa kun Teini oli treeneissä. Pahaa aavistamaton, kultainen mieheni toteutti toiveeni ja tämä kirppishaukka löysi sieltä kaksi vanhaa pinnatuolia 30 eurolla.

Mutta tuo väri… Ehkä yksi sininen menee, mutta ei kahta. Kotimatkalla kirppikseltä ja treeneistä, pysähdyttiin vielä rautakaupassa ja minä kipaisin sieltä pinkkiä spraymaalia.

Sillähän on varmasti niin kätevä suihkaista maalit tuoliin.

Kun Jykä ryhtyi nukuttamaan Saanaa, minä hinkutin hiomapaperilla tuolia verannalla ulkovalon loisteessa. Halusin ehdottomasti maalata tuolin välittömästi. Joo, kärsivällisyys ei todellakaan ole näissä jutuissa hyveeni (tai ei oikeastaan juuri missään). Kun Jykä kömpi ulos tytön huoneesta, oli hänellä vastassa sininaamainen, hullunkiiltosilmäinen, spraypurkkia käsissään vispaava vaimo:

”No niin, hiottu on. Nyt mie meen maalaamaan. Miten? Näinkö vaan suih, suih? Vai miten tällä suihkitaan? En oo vissiin koskaan maalannu mittään tämmösellä, mutta eikö tällä oo ihan kätevä maalata? Miten kaukaa tällä suihkitaan, tulleeko tällä klönttejä, miten paksusti tätä pittää suihkia…” Vispati, vispati, kili kali.

”Tota, joo… Siis pitääks sun just nyt ruveta maalaamaan?”

”Pittää tietenki! Mie oon hionukki sen jo ja haluan nähhä mitä tästä tullee.”

”Niin, mut ethän sä edes näe tuolla ulkona mitään.”

”No, kyllä siellä sen verran näkkee. Maalaa sitte toisen kerroksen, jos mennee pilalle.”

”Pitäisköhän mun kuitenki maalata, jos sä et oo ikinä maalannut tollasella mitään?”

Päätettiin sitten niin, että Jykä maalaa. Koska ulkona oli pimeää, vuorasimme suurella lainapeitteellä puolet Teinin huoneesta ja katosta. Ajattelimme, että homma onnistuisi siellä… Jykä oli ehtinyt pari kertaa suihkaista maalia tuoliin, kun kurkkasin oven raosta. Koko huone leijaili vaaleanpunaisessa pölyssä, sitä laskeutui päiväpeitolle, sängyn laidoille, vuoraamattomiin kohtiin lattiaa jne. 

”Ei vitun, vittu tää toimi”, Jykä sadatteli pinkin pölypilven keskeltä.

”Mä meen nyt tonne persreiän pimeelle verannalle maalaamaan tän loppuun ja koita sä pelastaa tää huone”, Jykä ohjeisti minua, pientä kireyttä äänessään ja poistui pihalle. 

Puolen yön aikaan oli Teinin huone pesty ja pinkki tuoli valmis. Tai melkein valmis, kun maali loppui kesken. No, mutta sen voi maalata sitten kun inspis taas iskee. (Ei varmaan ihan just näinä päivinä…)

Mutta eikös ole IHANIA tuoleja?!

Jykän mielestä istumismukavuus on kärsinyt suuren tappion näiden uusien tuolien myötä, mutta kyllä se hänenkin herkkupeppunsa näihin vielä tottuu. Minä ainakin tulen ihan älyttömän iloiseksi tästä näystä aina aamulla.

Seinälle kaivoin vielä kaapista mummoni tekemän, vanhan raanun.

Nyt on sitä kahvilafiillistä, jota minä hain.