Mieki haluan
Viime sunnuntaina istuimme Teinin isän ja Jykän kanssa olohuoneessa. Miehet siinä jutustelivat jotakin Jykän uudesta puhelimesta. Minäkin päätin osallistua keskusteluun vinkumalla haluavani uuden puhelimen:
”Ai miks sinä haluat uuden?” Teinin isä kysyi.
”No siks. Haluan vaan. Tuo vanha on jotenki niin iso ja Jykän on niin ohut, kevyt ja siisti.”
”No, johan siinä tuli perusteluja kerrakseen”, Jykä tuumasi, ”Mun puhelin kuitenki lopetti toimimisen”.
”Joo, joo, mutta saahan sitä aina haluta. En mie nyt ennen reissua mittään aio hankkia. Katon sitte reissun jälkeen jos sattuu olemaan rahhaa.”
Maanantaiaamuna jossakin ihmeen mielenhäiriössä lähdin pyörällä töihin. Vanhankaupunginkosken sillalla näin satumaisen näyn: Vesi oli ihan peilityyni, rannat usvan peitossa ja siellä tyynessä vedessä kellui pieni paatti, jossa istui kalastaja. Nyt tullee hyvä kuva! Käänsin pyörän rattia siirtyäkseni lähemmäksi sillan reunaa, löin jarrut pohjaan pysähtyäkseni ja sain takanani tulleen työmatkapyöräilijän melkein selkääni. Kanssapyöräilijän kello vain kilisi ärräpäiden säestämänä, kun hän koukkasi toinen jalka maata viistäen ohitseni. Minä en joutanut jäädä murehtimaan asiaa, kun mitään ei kuitenkaan sattunut. Siirsin pyöräni sillan reunan läheisyyteen ja ryhdyin kaivamaan etukorissa olevasta laukusta puhelintani.
Sormeni olivat hieman kohmeiset…
Ja minulla oli kiire vangita se satumainen näky…
Sain puhlimen käteeni, vedin käteni ulos laukusta, pysäytin käteni liikkeen kasvojeni läheisyyteen, mutta puhelimeni se päättikin jatkaa matkaansa. Kauniissa kaaressa puhelin tipahti sillan reunalle ja otti mukavan kimmokkeen kumisista tunarikuoren reunoistaan ja jatkoi matkaansa peilityyneen veteen.
”VOI PERKELE!!!”
Tuijotin epäuskoisena sillalta alas, kun puhelimeni valot hävisivät tumman veden syvyyksiin. Tunne oli epäuskoinen ja samalla myös jotenkin hurjan tyhjä. Samaa tyhjyyden tunnetta koin myös silloin kun lopetin nikotiinipurkan puremisen. Se hetki tai kohta, jossa aina on tottunut nakkaamaan nikotiinipurkan suuhunsa, eikä sitä purkkaa yhtäkkiä olekaan. Tekemätön paikka, sellainen tyhjä, tekemätön paikka.
Siinä minä törötin sillalla ja mietin, että mitäs helvettiä tässä nyt sitten pitäisi tehdä? Hyppäänkö tosiaan pyöräni selkään ja jatkan töihin ihan muina naisina, niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Jätänkö vain brutaalisti puhelimeni sinne syvyyksiin hukkumaan, vai pitäisikö minun yrittää tehdä jotakin? Mitä? Itkeä, kiroilla, hypätä perään, vai mitä? Päätin kiroilla pari kertaa ja jatkaa sitten matkaani.
”VOI VITUN VITTU PILLU PERKELE!!” huusin sillalta puhelimeni perään. Hyppäsin pyörän selkään ja poljin töihin onton oloni kanssa. Töissä soitin niille, joiden numerot muistin ulkoa, kuten Jykälle ja Teinin isälle. Heidän kommenttinsa olivat lähes identtiset:
”Et oo tosissas?! Kaikkea se kateus teettää…”
Töiden jälkeen ajettiin Giganttiin. Puhelinvaihtoehtoja on siellä esillä kilometrikaupalla. Päätin ottaa yhden kriteerin jolla valitsen puhelimen; hyvä kamera. Kävelin pitkää pöytää eteenpäin ja luin kaikista vain kohdan kamera, kamera 8Mpx, kamera 13Mpx, kamera 16Mpx… KAMERA 21,5Mpx! KULTAINEN!
”Mie otan tämän!”
”Häh? Ai tosta noin vaan taas? Eikö näitä kannattais vähän vertailla?” Jykä äimisteli taas kerran puhelimen ostonopeuttani. Hän itsehän oli juuri tehnyt lähes viikon empiiristä tutkimustyötä valitessaan itselleen uuden puhelimen.
”Mitä niitä vertailemaan? Tuossa vaikuttais olevan hyvä kamera ja se on kultainen, mie haluan sen.”
”Selvä. Mitäpä niitä sitten tosiaan…”
Myyjältä varmistin vielä, että kamera on varmasti suht hyvä ja kun sain siihen vahvistuksen, ostin puhelimen.
”Mä voin antaa sulle kaupanpäälle speakerin,” myyjä jutteli.
”Minkä? Ai sen. Emmie tarvi ku ei mulla oo ees ajokorttia.”
”Totaa…? Siis speakerin, sellasen kaiuttimen.”
”Häh? Aijaa, mie luulin, että tarkotat semmosta idiootin näköstä korvahärpäkettä.”
”Se on handsfree.”
”Ainiin. No, kai mie voin semmoisen kaiuttimen ottaa.”
Minä en oikein tiedä miten se meidän kaupankäynti oikein eteni ja mitä siinä tapahtui (myyjälle taisi tulla jonkin sortin hermoromahdus), mutta yhtäkkiä minulla oli syli täynnä jos jonkinmoista ilmaista roinaa ja ostamani puhelimen panssarikuorikin maksoi vain 5 euroa alkuperäisen 29 euron sijaan.
”Siis mitä se sulle oikeen möi?” Jykä tuijotti kantamaani roinamäärää.
”Ei se mittään myyny, se anto.”
”Onks siinä sun puhelimessa muuten muistikorttipaikkaa?”
”Häh? Eikö niissä nyt yleensä oo…”
”Ei kaikissa.”
”Aijjaa…”
”Etkö sä sitäkään tsekannu?”
”Tais päästä unohtumaan.”
Mutta hei, on siinä.
