Teinin opissa
Me tullaan kotiin kiipeilyreissulta, Teini tallustelee samaan aikaan suihkusta omaan huoneeseensa:
”Me lähetään kohta kavereiden kaa kaupunkiin”.
”Aa, kiva. Käytkö ostamassa itelles sen pipon samalla, jos löytyy hyvä?”
”Joo.”
Kuluu noin puoli tuntia, eikä Teini ole poistunut huoneestaan kertaakaan. Koputan ja avaan oven. Teini makoilee sängyllään pyyhe päällään ja plaraa puhelintaan:
”Aijaa, ettekö te ookkaan menossa?”
”Mmm, kohta.”
Vedän oven kiinni. Kuuluu toiset puoli tuntia, eikä teini ole vieläkään poistunut huoneestaan. Kurkaan taas oven raosta. Siellä se makoilee puhelin kädessään ja pyyhe päällään:
”Eikö sinun pitäis alkaa pukemaan tai jotaki, jos ootte lähössä sinne kaupunkiin?”
”Joo, ihan kohta.”
Vedän oven kiinni. Seuraavan puolen tunnin jälkeen alan olla jo hiukan kärsimätön, menen taas huoneeseen. Teini on pukenut osan vaatteistaan päälle ja istuu sängyllään ja plaraa puhelintaan:
”Niin minä sitä vaan aattelin, ku ne kaupathan mennee tännään kuuelta jo kiinni, että ehikkös sitä pipoa ostaan?”
”Kyllä mä ehin.”
”Pitäiskö sitte jo kohta liikahtaa?”
”Joo, joo äiti. Ihan kohta.”
”Kuule, pakko kysyä yks juttu.”
”No?”
”Onko sulla koskaan kiire? Tai tiiäkkös mitä se kiire on?”
”Eipä oikeestaan, enkä mä oikeen tiiä. Miks?”
”No eiku, mie vaan mietin tässä, ku oisin ite jo aika hermona sen kaupunkiin lähön kans. Ja sitte viikollaki herräät ja lähet kouluunki jotenki niin myöhään, eikä sulla silti oo niitä myöhästymismerkintöjä, että merkkaako ne opet niitä, vai ehikkös aina sinne tunnille?”
”Kyl ne merkkaa ja kyl mä ehin.”
”Miten sinä oikeen onnistut siinä?”
”No, ei se oo kato ku, rennosti vaan ja hyvällä fiiliksellä, niin aina ehtii ja kaikki järjestyy kyllä. Ei se hermoominen mitenkää nopeuta sitä lähtöö.”
”Niin, eihän se niin…”
Voi rakas poikani, sinä olet vasta 14-vuotias ja jo nyt minä voin sinulle yön sanoja mukaillen kertoa: ”Olet viisaampi kuin äitis milloinkaan. Olet oppinut ajattelemaan”.
<3
