Tänään se päivä koitti, se päivä kun ulos lähtiessä jouduin survomaan itseni housuihin. Hyvästi hulmuavat helmat, kesän lämpö ja vapaus. Ei naurata kuulkaa yhtään. Ahdistaa! Oloani ei helpota tippaakaan tieto siitä, että tästä kaikki vain tulee pahenemaan. Enää ei voi vain avata ovea ja astua lämpöön ja aurinkoon, vaan ulos täytyy oikeasti lähteä. Pitää pukea lapsi ja itsensä. Kohta on edessä kurakelit, kumpparit ja kurarukkaset, sitten tulee villahaalarit, villasukat, toppapuvut, talvikengät ja ja. Voi PASKA!

Olen oikeasti kateellinen niille ihmisille, jotka heräävät syksyllä eloon. Minä nimittäin kuivun kuin rusina kasaan, olo on haikea ja mieli on maassa. Ajatus kylmästä, märästä, pimeästä syksystä ahdistaa ja ikävöin mennyttä ihanaa kesää jo nyt. Haluaisin vain elää elämäni kesää koko ajan, joka päivä. 

Minua väsyttää. Haluan mennä nukkumaan ja herätä kesään, sen valoon, tuoksuihin, väreihin ja lämpöön. Millä ihmeen voimalla tästä oikein noustaan? 

Koetan järjestää joka viikolle ja päivälle jotakin pientä kivaa ja piristävää, se helpottaa hetkeksi syysahdistustani. Mutta heti kun minulla on hetkikin aikaa pysähtyä ajatusteni kanssa, ryhdyn murehtimaan syksyä ja ikävöimään mennyttä kesää. Minulla oli varmaankin liian ihana kesä, siitäköhän tämä kaikki johtuu?

Kun oikein pääsen syvälle mähimään ajatusteni kanssa, huomaan märehtiväni myös sitä, että tyttäremme on ensi syksynä tähän aikaan päivähoidossa. Ajatus siitä kuristaa kurkkuani jo nyt. Minua ahdistaa myös se, että nämä jutut ahdistavat minua jo nyt, vaikka töihin lähtööni on vielä melkein vuosi aikaa. Kuinka suureksi möhkäleeksi minä vielä ehdin tuon töihin paluuni kasvattaa, ennenkuin sen aika on?

Voi yrjö!! 

Haistappa kuule syksy PITKÄ PASKA!!