Mummi lähti töihin, pappa on työmatkalla, teini kirmaa kesälaitumella, isukki on Helsingissä, Tinttara ja minä jäimme siis kaksin mummilaan. Menin vessaan ja jätin oven raolleen, koska yleensä minulla on aina seuraneiti siellä mukana. Tällä kertaa seuraneitiä ei näkynyt eikä kuulunut. 

Kun tulin vessasta, ryhdyin huhuilemaan tyttöstä, samalla kiertelin taloa ympäriinsä hänen vakkaripaikoistaan etsien. Tyttöä ei löytynyt mistään. Rintaani alkoi puristaa ja mieleeni hiipiä paniikki. Juoksin isoa taloa ympäriinsä kuin päätön kana samalla karjuen tytön nimeä: ”SAAANAAA!! SAAANAAA!! MISSÄ SIE OOT? SAANAAAAAA!!”

Ei ääntäkään.

”Apua, apua! Soitanko Jykälle? Ei, se on Helsingissä. Onko se päässy verannalle ja tippunut portaista alas ja kuollut? Tai kiivennyt ylös ja kuollut? Ovi on kyllä lukossa, mutta jos se ei oo ollutkaan lukossa ja Saana on menny ulos ja laittanu sen lukkoon?! Jos se on niellyt jotaki ja tukehtunu? Siksi se ei vastaa, se on tukehtunu tai meinaa just nyt tukehtua, enkä mie löydä sitä mistään, enkä voi auttaa!! APUA! APUA!!”

” SAANAAA!!! SAAANAAAAAAAA!!!” huusin kuin viimeistä päivää ja säntäilin sinne tänne. Päässäni pyöri vain ja ainoastaan karmivia ajatuksia. 

Jossain vaiheessa pieni järjen pilkahdus kävi mielessäni ja tajusin, että minun on suljettava suuni ja keskityttävä kuuntelemaan. Jos se on vähänkään hengissä vielä, jotakin saattaa kuulua. Seisahduin keskelle asuntoa ja kuuntelin. 

Huoneesta, jossa teini nukkuu, kuului vaimeaa ääntä. Hiivin sydän pamppaillen huoneeseen, jossa olin jo monta kertaa käynyt turhaan. Kurkistin sängyn taakse.

Tinttarahan siellä istui, kädet kyynärpäitä myöden veljensä sipsipussissa.

”Pipshi”, neiti tuumasi aurinkoinen hymy naamallaan ja ojensi minulle suljuista sipsiään.