Olen jo pitkään, monta kuukautta kiikuttanut neitosen potalle heti kun olen kuullut hänen ähisevän siihen malliin. Ryhdyin tähän puuhaan ihan silkkaa laiskuuttani, se tavara on nimittäin paljon mielekkäämpää siivota pois potasta kuin vaipasta ja neitosen puhdistaminenkin on paljon helpompaa.

Alkuun homma meni niin, että aina kun huomasin Tinttaran näyttävän siltä, että on pottailun aika , nappasin hänet syliini ja kiikutin potalle jutustellen samalla: ”Kakka tullee, mennään potalle kakalle”. ”Iiii-aaa-iii-aaa, kaakka tullee.” Lähes poikkeuksetta se köntsä sinne pottaan tulikin.

Jossain vaiheessa homma muuttui niin, että Tinttara rupesi ähisemään ja ilmoitti minulle, että ”Kakka”. Minä vastasin tuohon aina samalla tavalla:”Potalle!”. Samassa tyttö pinkaisi hihkuen karkuun, minä hipsuttelin perässä nauraen, nappasin tytön kainaloon ja vein potalle. Taas äkistiin yhdessä:”Iii-aaa-iii-aaa, Kakka”. Sinnehän ne köntsät tuli, pottaan.

Mutta mitä tapahtuikaan tänään, wau! ISO – ISO pottaharppaus. Olin levinnyt sohvalle lehtipinon kanssa. Kuuntelin kun tyttönen touhuili jossain lähistöllä. Kohta havahduin ääniin, jotka tulivat ilmeisesti vessasta, ihan kuin potta olisi kolissut lattialaattoja vasten. Ennen kuin ehdin kammeta itseni ylös sohvalta, tyttö hipsutteli kohti olohuonetta: ”Uijuijui, Kakka, Kakka”, Saana huuteli. ”Mitä, tulleeko sulla Kakka?” minä kysyin. Kun Saana näki minun nousevan sohvalta, kääntyi hän ympäri ja lähti hipsimään kohti vessaa. ”Uijuijui, Kakka, Kakka.” Neiti kipitti vessaan ja osoitteli minulle pottaa kakkaa hokien. Riisuin tytöltä vaipan, autoin potalle ja sinnehän se tuli, KAKKA! Mahtava kakka!

Miten voikaan äiti-ihminen olla näin ylpeä ja innoissaan kakasta?