Tänään meillä oli vihdoin ja viimein se 1-vuotisneuvola. Rokotuksia oli luvassa 3 kappaletta, mikä hirvitti minua aivan kamalasti, koska tyttö on Liinat kiinni lääkärissä-tyyppiä. Alun perin Jykän piti tulla mukaan neuvolaan, mutta hänelle tulikin työeste, joten minun olisi mentävä kaksin tyttösen kanssa. Ei hyvä, ei hyvä. Piikkien näkeminenkin aiheutta minulla itselläni vihlontaa vatsassa, saati sitten, että niitä tuikitaan pieneen tyttööni.
Ahdistukseni oli aamulla melkoinen, kun tiesin mitä tuleva päivä tuo tullessaan. Mietin ja pähkäilin, olisiko ketään jonka voisin pyytää mukaan meille henkiseksi tueksi. Sitten hoksasin, että Laurallahan on maanantaisin vapaata. Eiku kilauttamaan kaverille:
”Hhmmmoih”, vastasi suhteellisen väsynyt ääni.
”Heippa, sori, herätinkö?” esitin ehkä yhden raivostuttavimmista kysymyksistä.
”Njoo, mutta ei se haittaa. Mitäs sinä?” Laura alkoi heräillä.
”Mietin tässä, että onko sulla jo ohjelmaa täksi päiväksi, vai lähtisikkö Saanan ja minun kaveriksi nevuolaan iltapäivällä?” Esitin kysymyksen peukkuja pidellen.
”Ei mulla oikeastaan mittään oo. Joo, kyllä mie voin lähtiä”, Laura vastasi jo pirteämpänä.
”Ihanaa, mahtavaa ja kiitos, kiitos, kiitos!” minä hehkutin.
Sovimme, että Laura tulee ensiksi meille lounaalle ja lähdemme sitten porukalla neuvolaan. Minäkin nousin ahdistus-lamaannuksestani niin, että puin tytölle sandaalit jalkaan ja painelimme ulos kiikkaamaan.
Matkalla keinuille ihmettelimme voikukkia:
”Kukka, kukka, kukka, kukka, kukka…” tyttö hoki varmaankin miljoona kertaa. Tuijotti sitten suu auki ihmeissään kun puistotyöntekiä tuli ja veti kukat nevadaan isolla ruohonleikkurilla.
”No, nyt siellä on ruohoa. Ruoho, ruoho, ruoho…” minä valaisin ja osoittelin nurmikkoa.
Laura tuli, söimme lounasta, tyttö otti pikku päikkärit ja sitteen mentiin.
Neuvolan odotustilassa Saana leikki reippaana ja me yritimme pitää rentoa tnnelmaa yllä jutustelemalla:
”Minun yks kaveri on suunnitellu siihen uuteen äitiyspakkaukseen sen, no sen nukkumisjutun, sen pussin tai sen lakanan, no sen…” Laura änkytti.
”Siis sen pussilakanan vai nukkumispussin?” Minä yritin auttaa.
”Niin just sen nussin”, Laura hihkaisi.
”Aaa, joo, joo, eiku siis minkä?” mulla rupes naurattamaan.
”No sen nus… HÄH, sanoinko mie että nussin?” Laura tuijotti minua.
”No sanoit, sanoit”, minä hirnuin, ”Onko siinä äitiyspakkauksessa joku uus pussilakanan ja nukkumispussin yhistelmä, nussi?”
Naurettiin ihan kippurassa, päät punaisena kun hoitaja tuli kutusumaan Saanan sisään.
Neuvolareissu meni suorastaan loistavasti. Laura harhautti tyttösen huomion muualle, kun pikkejä iskettiin käteen ja molempiin reisiin. Saana itki pikkuisen vasta viimeisen piikin kohdalla. Minäkin olin yllättävän rentona. Kerran vain Laura joutui muistuttamaan, että hengitä. Mutta selvittiin ja hienosti meni. Kiitos ihanalle Lauralle.
Neitikin oli loistotuulella neuvolan jälkeen.
Neuvolareissun jälkeen selvitimme vielä, että se Lauran kaveri on suunnitellut sen äitiyspakkauksen pussilakanan kuosin.
