Kotona on parasta
Tänä aamuna minun piti vuorostani vetää kamppeet niskaani ja lähteä keikkailemaan. Tiedossa oli pitkä työpäivä. Ahdisti lähteä moneksi tunniksi pois Tinttaran luota, niin ja teinin ja Jykän, mutta ne on jo isoja. Olen todella mielissäni siitä, että keikkaa aina välillä on, mutta tyttösen luota pitkään pois oleminen selkeästi ahdistaa minua.
”Hei, hei, äiti lähtee nyt töihin. Saana jää nyt isin kanssa kotiin. Hei, hei”, höpötin tyttöselle ja vilkutin oven suussa.
Saana ei vilkuttanut, tuijotti vain minua kulmat kurtussa, oli ilmeisen ihmeissään tästä tilanteesta.
”Hei, hei kulta”, yritin vielä kerran.
Ei vilkutusta takaisin. Sinne jäi tyttö isän syliin, silmät ihmetyksestä suurina, kun suljin oven.
Minulla itketti.
Onneksi sain kohta Jykältä viestin:
”Saana vilkutti heti kun olit sulkenut oven ;)”
Kun työpäivä oli vihdoin ohitse, minä kiiruhdin puolijuoksua kotiin. Mietin siinä kävellessäni, että en tiedä mitään niin mahtavaa kuin omaan kotiin pääsemisen, eikä mikään mahti maailmassa pystyisi minua nyt estämään sinne menemästä.
Pimpom. pimputin ovikelloa.
Kohta ovi avautui ja siellä seisoi teini Tinttara sylissään.
”Hei äiti, Saana avas ite oven”, teini hihkui innoissaan.
”Ooh, te tulitte molemmat avaamaan, ihanat rakkaat”, minä lepertelin liikuttuneena, pörrötin teinin tukkaa ja suukottelin Saanaa.
Ihanaa olla kotona, en kyllä lähde täältä koko iltana minnekään. Ihanat lapset, ihana mies, kohta tulee lasten serkut yökylään.
Ihanaa, ihanaa, ihanaa!!!
Minä taidan olla aikamoinen kotihiiri.
Parasta elämässä!
”Kikaa, kikaa, kikaa!”
Kotona on kyllä parasta.
