Olen ollut viimeisen kahden viikon aikana enemmän sairaana kuin terveenä. Alkuviikosta luulin flunssan jo hellittäneen ja painelin reteänä töihin buranan voimalla, sillä päätäni särki pikkuisen. Keskviikkoon saakka aloitin aamuni buranalla ja uurastin duunissa, kunnes oloni heikkeni ihan hurjasti. Pääkipukin äitiyi sellaiseksi, että mitkään särkylääkkeet eivät siihen tepsineet. Soitin hiukan hädissäni lääkäriin ja iltapäivällä istuinkin jo tohtorin pakeilla. Orastava poskiontelontulehdus, tyypillinen jälkitauti kuulema. Sain läjän erilaisia lääkkeitä ja käskyn ruouhia buranaa ja panadolia pääkipuun niin paljon kuin tarve vaati. Ja sehän vaati. 

Söin särkylääkkeitä niin, että menin jo laskuissa sekaisin, mutta kongiarmeija vaan hakkasi päässäni. Keskiviikon ja torstain välisen yön mietin kuolemaa. Olin ihan varma, että minulla on aivokalvontulehdus tai jokin muu kamala tauti, enkä aamua tule näkemään. Saana kömpi viereemme jossain vaiheessa yötä, silittelin hänen selkäänsä ja mietin, että voiko kuolleena ikävöidä. Minua pelotti. 

Jossain vaiheessa torkahdin hieman, ihan vain herätäkseni entistäkin karmeampaan pääkipuun. Nousin ylös, otin taas lisää särkylääkkeitä ja jäin odottamaan. Mietin siinä sohvalla, että minulla on nyt tasan kaksi vaihtoehtoa, joko kuolla tähän tai elää. Siinä se. Päätin, että jos vielä kahdeksan aikaan olen elossa, soitan lääkärille. Kello tuli kahdeksan ja minä hengitin. Soitin sekavana lääkärille ja kerroin infernaalisesta pääkivusta ja kuoleman tunteesta. Pitkän keskustelumme päätteksi lääkäri sai minut vakuuttuneeksi siitä, että minä en ole kuolemassa. Pääkipu voi olla hyvinkin rajua ja kestää useamman päivän, koska jälkitauti on kohdallani erittäin raju. Olin helpottunut. 

Vein Saanan hoitotädille aamulla siitäkin huolimatta, että tytön takaraivosta liimattiin edellisenä iltana mojova vekki ja suunnitelmien mukaan hänen olisi pitänyt viettää päivä kotona kanssani. Tyttö vain oli niin täydessä vauhdissa, että päätin soittaa hoitotädille ja kysyä hänen mielipidettään asiaan. Saana lähti siis leikkimään hoitotädin luokse, Jykä työmatkalle ja minä kaaduin sohvalle. Puoli yhden aikaan havahduin äitini puhelinsoittoon:

”KAUHIA, siehän oot ihan lääketokkurassa siellä!”

”No enkä oo, ku nukuin.”

”Turha esittää mulle mittään reipasta. Mie oon sinun äiti, mie kyllä tiiän millon et oo kunnossa. Mie soitan nyt heti Teinille, että tullee sinne sinun kaveriksi.”

”Äiti kulta, älä soita. Kyllä mie pärjään. Nukun vaan vielä, niin kyllä tämä varmaan tästä.”

”No, mutta illalla soitan, jos vielä kuulostat tuolta.”

”Tehhään niin. Heippa äiti.”

”Nuku nyt.  JA LAITA SE KYLMÄ RÄTTI SIIHEN OTTALLE HEIPPA!”

Otin lisää särkylääkettä ja jatkoin uniani siihen saakka, kunnes oli aika hakea Saana hoidosta. Pääkipuni oli lievempi. 

Tänään olen syönyt edelleen lääkkeitä, mutta oloni on onneksi parempi kuin eilen. Eilen ajatuskin tällaisen tekstin kirjoittamisesta tietokoneella oli… No, sitä ei ollut. Nyt olen kyennyt kirjoittamaan näin pitkän jutun (osissa kylläkin) ja käymään terveysasemalla. Minusta tuntuu, että vielä ei tosiaan ollutkaan minun aikani lähteä. Onneksi, sillä minulla on täällä vielä älyttömän paljon elettävää, koettavaa ja iloittavaa. Tänään olenkin miettinyt taas niitä elämän pieniä iloja, joista ei aina muista iloita. Ihan esimerkiksi vaikka se, että ei tarvitse kitua, voi liikkua, saa hengittää, voi juoda kahvia ja syödä suklaata. 

Saana sai alkuviikosta mummilta ja papalta yllätyspaketin. Taltioin videolle paketin avaamista ja lähetin sen vanhemmilleni. Nyt olen itse katsonut videon useamman kerran, ja jos jossakin se elämän pienistä asoista iloitseminen näkyy, niin lapsissa. Tämä video olkoon meille kaikille, etenkin minulle muistutus siitä, miten elämään kannattaisi suhtautua.

https://youtu.be/bZwpmXkKrcc