Istuin Rimppahiliman kanssa saunan lauteilla. Tyttö mittaili minua katsellaan. Tökkäsi sormellaan rintaani ja tuumasi:
”Tässä on äitin tissi”.
”Niin on. Saanalla kasvaa tuonne kans tissit sitte isona”, minä vastasin ja näytin tytölle tulevat rintojen paikat.
Saana katseli mietteliäänä omaa rintakehäänsä ja sitten taas tuijotti minun rintojani:
”Mmmm… Mutta, äitin tissit roikkuu siinä”.
Kiitos rakas tyttäreni. Äidin itsetunto se vain kasvaa ja kasvaa näinä saunapäivinä.
Tiedättehän varmaan sanonnan maanantaikappale? Yleensäkin maanantait on aina noh, maanantaita. Tänään aamulla juoksin taas bussiin, koska unohdin lounasboxini eteisen lattialle ja jouduin palaamaan takaisin hakemaan sitä. Ehdin kuitenkin, vaikka keuhkoni sanoivatkin sopimuksen lähes kokonaan irti. Bussissa istuskelin ja plarasin facebookia, onnittelin ihmisiä ja päivitin mietteitäni. Työpäivä sujui ihan mukavasti ja ajattelin palkita itseni onnistuneesta päivästä britakakulla ja lattella pienessä, mukavassa kahvilassa.
Fiilistelin kakkua ja ihanaa kahvia napsaisemalla niistä kuvan instagramiin.
Lohkaisin palan tuota enkelten herkkua, tungin sen suuhuni, puraisin pari kertaa ja kulautin ison hörppäyksen kahvia perään.
Ja vedin koko setin henkitorveeni.
Sekunnin sadasosan yritin hallita ulos pyrkivää rykäisyä, mutta refleksejä ei tunnetusti voi oikein hallita. Kauhukseni päräytin koko komeuden kitusistani ilmoille. Ja kyllä, britakakun ja kahvin lentonopeus on vähintäänkin sen 120 km tunnissa. Kakku-kahvisekoitusta lensi valon nopeudella pöytäni yli toiseen pöytään, oma pöytäni oli ihan täynnä mössöä, naamastani ja nenäonteloistani puhumattakaan. Myös toinen silmäni sai osuman, sillä siitä katosi näkö ja sitä kirveli. Paperiahan en tietenkään ollut ottanut kassalta mukaani, joten paniikissa ryntäsin kohti kassaa ja melkein kompastuin pöydän jalkaan. Yskin niin, että luulin keuhkojeni pyrkivän ulos kehostani.
Koko pieni kahvila oli pysähtynyt. Kaikki tuijottivat britakakkushowtani.
”Onko kaikki hyvin?” joku kysyi huolestuneena.
Yritin hymyillä ja näytellä, että kaikkihan on vallan mainiosti, mutta en pystynyt puhumaan, sillä henkitorveni oli lukkiutunut. Ilma ei kulkenut sisään eikä ulos ja puhumisyritys aiheutti uuden valtaisan yskänpuuskan. Yskin kuin keuhkotautinen ja nyökyttelin kysyjälle ja yritin eleilläni osoittaa, että eihän tässä mitään, vähän flunssaa varmaan.
Kun vihdoin sain kohtauksen laantumaan, lapioin häpeissäni kakun kitusiini sen kummempia maistelematta ja parilla kulauksella hörppäsin kahvit perään. Keräsin kamani ja poistuin paikalta.
Mahtavaa. Maanantaina ei kannata syödä britakakkua.
Bussissa istuskellessani kotimatkalla, plarasin taas facebookia. Silmiini osui aamulla kirjoittamani onnitteluviesti kaverini seinällä, siinä luki:
”Onnea Outoa ja paljon kainalopieruja”.
Maanantaina ei kannata kirjoittaa myöskään onnitteluviestejä.
