”Dear Eki.

Olen 38 vuotias nuori helsinkiläisnainen. Yritin juuri soittaa vahemmilleni Ivaloon kertoakseni heille yhden jutskan, mutta kumpikaan ei vastaa puhelimeen. Ovat ilmeisesti töissä. Yleensä isä vastaa mulle, vaikka se olisikin töissä. Nyt ei. Mitä teen?”

Phuuh, olenko ainoa lähes nelikymppinen ihminen, jonka pasmat menevät sekaisin, mikäli ei pääse asioitaan heti vanhemmilleen purkamaan? Minun soittojärjestykseni menee yleensä näin: Jykä, äiti, isä tai Jykä, isä, äiti. Mikäli noista ei kukaan vastaa, niin johan on kamalaa. Kamalaa siis on se tunne, kun on ihan hirveä puhumisen tarve, eikä kukaan ole edes näennäisesti kuuntelemassa (asia, jota olen huomannut Jykän harrastavan välillä). Tärkeitä puhuttavia asoita ovat mm. Saanan sanomiset/tekemiset, vieraan ihmisen kanssa käyty bussimatkakeskustelu, töykeät ihmiset, mukavat ihmiset, sattumukset, sähellykset ja mokat, kehut, haukut… No, siis kaikenlainen tärkeä päivän aikana tapahtunut, tiedättehän.

Nyt on tilanne se, että Jykän kanssa piti puhua tosi nopsaan, eikä vanhemmat vastaa puhelimeen. Puhumisen tarve on lähes pakottava, joten käyn tässä päässäni nyt sellaista mielikuvapuhelua isäni kanssa. Voi tsiisus! Pitäisikö hakeutua hoitoon?

Mutta ÄITI hei, mikäli et vieläkään ole soittanut minulle lukiessasi tätä postausta, niin pistä se puhelin nyt laulamaan tänne päin. Jos se on taas sulla hukassa, niin se löytyy todennäköisesti sängystä sinun tyynysi alta. Soita!

Ööö, jaa, isältä tuli just viesti: ”Olen kokouksessa, mitä asiaa?”

No ei tätä asiaa nyt voi kirjoittaa viestinä, ku se pitää just puhua.

”Ei oo mittään hättää, soita heti ku ehit.”

SOITTAKAA NYT JOKU MULLE, HITTO SOIKOON!!