”No, mites ne on työt lähteneet käyntiin?”-kuuluu tämän viikon kysytyin kysymys.

Neljä päivää olen nyt huhkinut työssäkäyvänä äitinä. Kaikki tuntuu jotenkin uudelta, mutta siltikin niin tutulta. Olen yrittänyt kuroa menetettyjä työvuosia kiinni ja sisäistää kaiken poissaoloni aikana tapahtuneen. Kalenterini on täyttynyt hurjaa vauhtia koulutuksista, kokouksista ja tapaamisista. Aivoni ovat kuormittuneet kaikesta tiedosta, ideoista ja ajatuksista jo ajat sitten. Tällä hetkellä pääni sisäistä tilaa kuvaa ehkä parhaiten ylikiehuva puurokattila.

Pomoni kehoitti ottamaan rauhakseen. Yritin. En onnistunut. Jokin sisäinen vimma tai tiedonjano ajaa minua kahmimaan kaiken informaation kerralla. Haluan napata langat käsiini mahdollisimman nopeasti. Ahdistun mikäli tiedän, että on olemassa jotakin työhöni liittyvää, josta minulla ei ole tietoa. Heh, kuulostipa sekopäiseltä. 

Nyt alkoi uraäidin ensimmäinen viikonloppuvapaa, enkä minä muista yhtään miten sitä vietetään? Tuntuu oudolta. Saana ja Jykä viettivät tänään vapaapäivää ja he ovat parhaillaan Haltialassa retkellä. Teini sai eilen idean lennellä Ivaloon viikonlopuksi ja tuossa se nyt pakkailee (katsoo telkkaria). Minä kävelin töiden jälkeen osan matkasta kotiin ja mietiskelin, että pitikö perjantaisin siivota? Muistaakseni perjantain viettoon ei kuitenkaan kuulunut siivous. Jostakin päähäni iskeytyi ajatus ruokakaupasta ja isosta irtokarkkipussista…

Hmm, niin se taisi olla. Perjantaina käytiin kaupassa ja ostettiin herkkuja, makoiltiin sohvalla ja katsottiin leffaa. Hei, meijän pittää lähtiä ruokakauppaan heti ku ne tullee retkeltä.

Kotona tarkastan jääkaapin sisällön kauppalistaa varten. Jykä on jo käynyt kaupassa! Tarkastan kaikki kaapit irtokarkkipussia etsien.

SITÄ EI OLE! 

Mitä ihmettä minä nyt teen? Lähikaupasta ei saa irtokarkkeja, eikä me ilmeisestikään olla enää menossa isoon markettiin ruokaostoksille.

Paska viikonloppu.