Isi, Saana ei haula hoitoon.
Söin aamupalan tänään anivarhain, yksin, toisten vielä nukkuessa. Yritän kääntää omaa rytmiäni työrytmiin ja samalla harjoittelen yksinäisiä aamuja. Voi luoja, jo nuo ensimmäiset lauseet sisältävät lähes kaiken sen ahdistuksen mikä sisälläni velloo.
Kun Saana ja Jykä kömpivät aamiaiselle, minä istuskelin sohvalla, lueskelin lehteä ja juttelin olkani yli ruokapöydän suuntaan. Keskustelu kääntyi taas päivähoitoon, niinkuin jokaisena päivänä tällä viikolla.
”Saana menee hoitopaikalle syksyllä”, Saana jutustelee.
”Joo, niin menee ja siellä on kaikkea kivaa: kavereita, leluja, kissa ja vaikka mitä mukavaa tekemistä”, Jykä jatkaa.
”Joo, syksyllä”, Saana vastaa.
”Saana kulta, se syksy on ihan kohta. Se on tiistaina. Saana menee hoitopaikalle tiistaina kun äiti ja isi menee töihin”, minä yritän selventää.
Saana kääntyy katsomaan isäänsä suoraan silmiin ja toteaa alahuuli väristen:
”Isi, Saana ei haula hoitoon.”
Tuijotan sohvalta tytärtäni, joka suurin anovin silmin katsoo isäänsä ja pidättelee itkuaan. Henkeni salpautuu.
Minä kuolen! Nyt minä kuolen!
Vetäydyn selkänojan taakse sohvan uumeniin ja itken. Hajoan pieniksi pirstaleiksi pitkin olohuonetta. Sydämeni on niin lukossa, että se jättää lyöntejä välistä. Päätäni jyskyttää, silmissä sumenee. Vajoan mustaan kuiluun.
Jostain kuulen kuinka Jykä nostaa Saanan syliinsä, juttelee niitä näitä tyttöselle. Minä kampean itseni ylös sohvalta ja menen vessaan. Itkustani ei tule loppua. Kyhjötän vessan lattialla ja itken ääneti, vaikka minun tekisi mieleni huutaa suoraa huutoa.
Jykän pitää lähteä töihin. Minä yritän koota itseni. Viimeinen asia, jonka haluan Saanan näkevän, on itkuni. Pesen kasvojani kylmällä vedellä ja yritän ajatella mukavia asioita. Sydäntäni raastaa, mutta saan kuin saankin koottua itseni.
Jykä lähtee töihin. Me puemme sadevaatteet päällemme ja lähdemme tutustumaan hoitotädin kotiin. Ulkona sataa. Eilen oli vielä kesä, tänään on syksy. Kävelemme kuralammikkojen läpi ja loiskutamme vettä. Välillä pidämme toisiamme kädestä.
Saavumme perille ja pimputamme ovikelloa. Ovi avautuu ja meidät toivottaa tervetulleeksi iloinen, lämmin hoitotäti sekä nauravat hoitokaverit.
”Ai, se hukassa ollut aurinko onkin täällä.”
Ehkä me selvitään.
