Ympäristön vaihdos lamaannuttaa minut aina. Oli kyse lomalle lähtemisestä tai sieltä kotiin palaamisesta, ensimmäisen päivän totaalilamaannus on takuuvarma juttu. En tiedä mistä se johtuu, mutta pääni vain ilmeisesti tarvii sen yhden lamaannuspäivän tottuakseen vaihtuneeseen ympäristöön. Tai oikeastaan minun pääni jotenkin täyttyy kaikesta tekemisestä niin totaalisesti, että se lamaantuu. Ruumiini taas säntäilee sähkökukkona ympäriinsä, eikä saa mitään konkreettista aikaiseksi, sotkua ennemminkin. Eilen illalla palasimme Ivalosta kotiin ja tänään olen viettänyt totaalilamaannuspäivää täällä kotona pyörien. Yritän kovasti tehdä kaikkea, mutta tuloksena on vain entistä pahempi kaaos. 

Pahin painajaiseni on levinnyt tuohon, keskelle olkkarin lattiaa. Tämän homman yli minun on lähes mahdotonta päästä. Viikkaan ohi kulkiessani aina pari vaatetta, mutta en vain yksinkertaisesti pysty viikkaamaan tuota koko pyykkitelinettä kerralla kaappeihin, en pysty. On niin paljon kaikkea muutakin puuhaa, mitä pitäisi tehdä, kuten purkaa nuo kassit.

Tai sitten tämä! Pihamme on taas muuttunut viidakoksi. Aamulla kurksitin sateiselle takapihallemme, vedin kumisaappaat jalkaani ja painuin sateeseen. 

Aamukahvi paloi pannuun, kun raivasin viidakkoa. Aamutakki imi vettä kuin sieni ja Saana huuteli ovelta: ”Ätiii, missä oolet? Tule sisään! Äitii!”. Ihan niinkuin kaksi viikkoa itsekseen pärjännyt piha olisi juuri nimenomaan tänä aamuna kuollut, mikäli en olisi sitä ryhtynyt kaatosateessa raivaamaan.

Tuota tapetin palaa olen myös tuijotellut pitkin päivää. Rullat odottavat pöydällä seinälle laittoa. Luojan kiitos meillä ei ole liisteriä täällä! Saattaisi nimittäin pari vuotaa olla vetäistynä vauhdikkaasti seinään, kun mies palaa töistä.

Innostuin myös tekemään itselleni munakasta lounaaksi…

On kyllä ollut kertakaikkisen loistava päivä ollut meikäläisellä.

Jokohan tämä sekoilu alkaisi huomenna helpottaa?

Tuskin…