Kisällimäinen
Siperian Ella huikkasi viime viikolla, että heille saisi tulla viettämään vaatevallankumouspäivää, testaamaan kaavojen piirtämistä ja vaatteen ompelua ja siinä samalla vähän pohtimaan mitä vaatteen ompeleminen tekijältään vaatii ja millaisilla taidoilla sitä pienet lapset joutuvat halpayhtiöille tekemään.
Otin kopin, heti.
Minä, joka en edes pipoa ilman apua saa ommeltua, väitän ymmärttäväni miten kovaa työtä vaatteen valmistaminen vaatii. Haluaisin kyllä osata, haluaisin todellakin osata ja haluaisin omistaa niin pitkän pinnan, että kykenisin oppimaan. Mutta kun ei, ei ja ei. Ella ilmoitti, että häneltä löytyy koneet ja tilpehöörit sekä vaadittava pinna, joten olen tervetullut.
Jykä pakkasi kangaskassiini kolme siideriä lähtiessäni. En tiedä tekikö hän sen minun vuokseni vai puhtaasta säälistä Ellaa kohtaan… Kun pääsin perille, oli mestari heti valmiina hommiin. Minä en. Halusin ensin selailla kaikki ompelukirjat, sitten kokeilla kaikki Ellan mekot, tonkia kangaslaatikot, järjestellä ompelutilaa… Kun en enää yksinkertaisesti keksinyt mitään sijaistekemistä välttääkseni ompelemisen, huomasi Ella tilaisuutensa tulleen ja käski minut hommiin.
Onneksi keksin tuon kuvaamisen. Ella piirteli kaavoja, mittaili ja tuumaili, kun minä hyvinkin tärkeänä kuvasin, testailin erilaisia valotuksia ja kuvaohjelmia. Jossain vaiheessa nainen tajusi mitä yritin kameran takana vältellä ja iski minulle sakset käteen ja käski ryhtyä leikkaamaan.
EIII!!
Taisin tehdä hengityksen pidättämisen ennätyksen, sen verran päästä vippasi kun kangas oli saatu pilkottua. Kankaan leikkaaminen on ihan sairasta puuhaa, siinä voi yhdellä napsautuksella pilata kaiken.
Ja sitten ompelemaan! Meinasin hyperventiloa kun tajusin, että pöydällä nökötti peruskoneen lisäksi myös saumuri.
”Tuohon mie en ainakaan koske!”
”Khyyllä kosket.”
Sain kuitenkin armon aloittaa peruskoneella, mikä myöskin on valovuosien päässä omasta mukavuusalueenistani. Kun sain hengitykseni ensimmäisen ompelukierroksen jälkeen tasaantumaan, Ella näytti miten ommellaan kuminauha kankaaseen SAUMURILLA!
Tuo kuminauhan ompeleminen oli ihan perseestä! Sitä kuminauhaa piti venyttää koko ajan, samalla piti myös vahtia kangasta, jotta saumurilla on mitä leikata, mutta sitä kangasta ei myöskään saanut leikata liikaa ja vielä piti vahtia, että ainakin yksi neula osuu koko ajan kuminauhan päälle. Voi elämä! Tuohon kaikkeenhan tarvitaan vähintään kolme silmää, eikä mulla ole kuin kaksi!
Tiedättehän niitä hauskoissa kotivideoissa näkyviä pätkiä, joissa ihminen hyppää mopon selkään, painaa kaasua ja ampaisee kohti seinää. Ihan varmasti tietää siinä kaasua vääntäessään, että kohta törmätään seinään, mutta mikään älli maailmassa ei kerrro, että LÖYSÄÄ KAASUA! Video päättyy aina siihen, että mopolla mäjäytetään päin seinää. Minulle kävi noin saumurin kanssa. Heti kun Ella häipyi vahtimasta touhujani, alkoi hommat mennä metsään. Näin kyllä, että nyt leikataan liikaa kangasta, kuminauha on kadonnut neulan alta ja ompelujälki kiemurtelee kuin serpentiini. Mitä tekee meikäläinen? Painaa tietysti poljinta kovempaa ja huutaa:
”Ei vitunvitunvitunvittuuu!! Ella APUA, APUA! Nyt mennee ihan vituiks kaikki! EI, EI, EIIIIII!! APUAAAAA!!”
”MÄ OON VESSASSA! KAIKKI HYVIN. NOSTA JALKA KAASULTA JA LOPETA OMPELU!”
”Ainiin…”
Siinä seisoin koneen vieressä harmaana kuin mikäkin heinäseiväs, kun Ella saapui vessasta:
”Nonni, siinä on. Mie en tuohon enää koske. Kamala kapistus.”
”No, haluutsä että mä ompelen ton loppuun?”
”Jos tuota kangasta pittää tuosta johonki liikuttaa, niin KYLLÄ!”
Se oli yksi näppärä huraus kun sovituksen aika koitti…
Yleensä sanotaan, että kuvat eivät anna oikeutta jonkun jutun kauneudelle. No nämä kuvat todellakin antavat! Näissä kuvissa tuo mekko näyttää lähes hyvälle, eikä kerro todellista kuvaa siitä, miten karmealta se päälläni näytti. Edestä katsottuna näytin vanhan ajan maatalouslomittajalta ja takapuoleni näytti siltä kuin sinne olisi kasvanut kyttyrä.
”Miten sä oot saanu ommeltua tänne ihan tällaset laskokset?” Ella ihmetteli ääneen takapuoltani.
”No mitenpä miten? Ihan helposti, kaasu pohjassa vaan. Mutta nyt tämä riittää! Mie soitan Jykälle, että sytyttää pihatakan, niin poltan mekon siellä ku meen kotiin ja unohetaan koko juttu. Missä sitä siideriä on?”
”Tätä ei muuten jätetä kesen. Tää ommellaan ihan loppuun”, Ella tuumasi päättäväisesti
”Ei helvetti! En pysty! En halua. Ei mittään näin rumaa voi pittää päällä!” ulvoin lähes itku kurkussa. Ahdisti.
”Puretaan ja muokataan, mutta kesken ei jätetä!”
Olin ihan puhki. Tajusin kuitenkin, että tuo nainen ei anna periksi. Pakko keksiä jotain, jotta pääsisin eroon kyttyräpersemekosta:
”Voisko tuosta alaosasta tehhä hammeen? Semmosen missä on ylhäällä vaan sen verran kangasta, että sen saa vedettyä päälle ilman vetoketjua. Jos laittais vaan resorin sitten vyötäröksi…”
Odotin jännittyneenä, kun Ella selkeästi prosessoi mielessään ehdotustani. Kotvan kuluttua nyökkäsi ja tuumasi:
”No kokeillaan.”
”JES, JES, JES!”
Minä en todellakaan aikonut leikata enää mitään, enkä koskea saumuriin. Niinpä Ella leikkasi mekon kahtia riksraks ja puolet pois hameen kankaasta niksnaks. Minä ompelin vähän peruskoneella.
Sillä aikaa kun minä ähersin hameen helman kanssa, jota piti kaventaa ja kaventaa sekä muotoilla ja muotoilla, Ella puuhaili omiaan. Jossain vaiheessa kysäisi minulta, että voisiko hän tehdä yhden jutun mekon yläosalle.
”Ihan vapaasti. Minä en sitä tarvi.”
Ompelukerhomme päättyi ompelun ja ompelun jälkeisen tissuttelun jälkeen klo 2:30 ja minä ajelin tyytyväisenä taksilla (taas) kotiin.
Mitäs siitä kyttyräpersemekosta sitten loppujen lopuksi syntyikään?
Siitä tuli pussihelmahame.
Aamulla esittelin ylpeänä Jykälle luomustamme ja vedin hameen pyjaman päälle. Jykä tuijotti ja tuijotti, kysyi sitten:
”Miks toi helma on tolleen pussilla?”
”No siks ku mie HALUSIN NIIN!”
Herra jatkoi tuijottamistaan. Ei puhunut sanaakaan, kääntyi ympäri, käveli keittiöön ja ryhtyi keittämään kahvia.
Että silleen.
Ihan sama, minä olen tyytyväinen ja se riittää. Vedin sukkikset jalkaan, pujotin neuleen päälleni ja hipsin hameessani aamiaiselle. Jykä tuijotti taas. No, jo on helvetti! Eikö se tajua, että tuo tuijottaminen alkaa olla jo loukkaavaa? Sanois mieluummin vaikka, ettei ole sen makuun tai jotain.
”Siis onks toi se äskeinen hame?”
”Hmph. Joo, tajusin kyllä, ettet tykkää tästä.”
”Eiku nythän se näyttääki ihan hyvältä. Miten se äsken näytti jotenki… ööö… erikoiselta?”
”Varmaan siksi ku se oli yöpaidan kanssa, ilman sukkiksia. En tiiä.”
”No mut, on se ihan kiva.”
”Minä tykkään ja tätä on kuule ommeltu niin monta tuntia, että ihan sama miltä tämä näyttää, mie piän tätä silti.”
”Tietysti. Ja musta se näyttää nyt kyl ihan hyvälle”, Jykä lepytteli, huomattuaan pienoisen ärtymykseni.
….
Entäs mitä kuuluu puserolle, joka jäi ylimääräiseksi poistettuamme siltä helman…
Ella ompeli siitä noin kahdessa sekunnissa minulle mekon!
Kyllä se on ihan eriä kun homman hallitsee ja taitaa kikkakolmoset. JA PYSTYY HENGITTÄMÄÄN SAMALLA!
Mutta älkäähän mitään, minä täällä kuumeisesti etsin itselleni uutta kangasta. Joustavaa tällä kertaa. Me aiotaan ommella mulle MEKKO!
