Olen aina ollut hyvä omien asioideni stessaaja, märehtijä, suurentelija ja ylireagoitsija… Aloitan kaiken yleensä hyvissä ajoin, jotta voin kunnolla velloa ahdistuksessa ja maalailla paljon piruja seinille. Näköjään nyt on tullut aika ryhtyä märehtimään ja ahdistumaan töihinpaluusta. Se tapahtuu syyskuussa. 

Syyskuussa ihana, spontaani ja vapaa elämämme tyttösen kanssa päättyy. Syyskuussa kaikki loppuu. Minulla on mukava, haastava työ ja mahtava työporukka, tai siis ainakin silloin vajaat kolme vuotta sitten oli. Niin, nythän he ovat kaikki siellä varmaan ykskaks muuttuneet kusipäiksi ja työ itsessäänkin on mitä todennäiköisemmin perseestä.

Huomaan lähes joka päivä miettiväni töihinpaluuta, ainakin jonkin verran. Välillä mietin, että mitä jos aivotoimintani on vajaan kolmen vuoden aikana niin surkastunut, että en tajuakaan töistäni enää yhtään mitään? Jäsentenkorjaajani sanoi, että kudokseni ovat kuin nukella ja kärsin suolan sekä jodin puutteesta, joka muuten myös tyhmentää ihmistä… Olen lisännyt suolan syöntiä. 

Mutta se suurin ahdistukseni syy näkyy tässä kuvassa juoksemassa hihkuen leksun liuskaa alas.

Tänään viimeksi mietin, että tämä kaikki loppuu kohta. Ihanat, stressittömät leikkipuistopäivät tytön kanssa. Ne loppuu.

Meidän arkiaamupelleilyt, ne loppuu kohta.

Meidän hiusten väkertämiset ja puuterihuiskulla töpsyttelyt, ne loppuu kohta.

Meidän iltapäivän halailuhetket sylikkäin, ne loppuu kohta.

Voi apua! Kaikki loppuu, elämä loppuu kohta, ellen ehdi kuolla ahdistukseen jo sitä ennen. Kohta minä joudun heräämään ennen muuta maailmaa ja lähtemään töihin ennen tytön heräämistä. Sitten joudun olemaan monta, monta tuntia erossa tytöstä. Töiden jälkeen haen tytön hoidosta, mennään kotiin, tehdään ruokaa ja syödään. Sitten kohta pitääkin taas mennä nukkumaan, jotta voi taas herätä aamulla töihin. Mitä elämää se sellainen on, päivästä toiseen, kuukaudesta ja vuodesta toiseen? Ei, ei, eiiii! Miten kukaan voi käydä töissä masentumatta? Miten minä olen voinut käydä 15 vuotta töissä masentumatta?

Yritin ehdottaa Jykälle, että hän hommaisi toisen työn ja tekisi joka päivä pari työpäivää, jotta minä voisin jäädä kotirouvaksi Saanan eskariin saakka. Ei suostunut. Outoa. Sehän on jo muutenkin tuossa työmoodissa, niin kai se nyt vois toisen työpäivän siihen putkeen vetää? Ei kuulema voi. Höh.

Onko elämää töihinpaluun jälkeen? 

Jos sinulla on yksikin mieltäkohottava näkemys tähän asiaan, niin kerro se nyt heti, pliis. Nyt olisi hyvät neuvot tarpeen. Olisi kiva, jos saisin jotakin valoisaakin näkökulmaa tähän töihinpaluumöhkäleeseen. Mutta jos ajattelit kertoa, että taloudellinen tilanteemme kohenee, niin ei kannata. Olen jo kokeillut sitä pointtia, eikä se auttanut. Jotakin muuta? Onko mitään? Anyone!