Oletteko kuulleet sen sanonnan: kiroilee kuin lappalainen? Jotkut voisivat tuosta sanonnasta ottaa nokkiinsa, mutta en minä. Minun kohdallani tuo sanonta pitää nimittäin täysin paikkansa. Kiroilen liikaa, ihan liikaa. Olen myös aika haka kehittelemään erilaisia yhdyskirosanoja ja kirosanarimpsuja.

Olenko ylpä tästä taidostani? No en todellakaan. Olen ihan tosissani yrittänyt poisoppia tuosta tavasta, mutta aina kun tapaan vaikkpa Ivalossa asuvan veljeni, niin johan taas padot aukeaa, eikä niitä saa oikein millään uudestaan kiinni. Mutta aina voin lohduttautua sillä, että rakas veljeni on minuakin paljon pahempi suustaan. Toisaalta olen joskus salaa vähän kade veljeni vieläkin värikkäämmälle kiroilurepertuaarille.

Mutta nyt olen taas pienen papupadan äiti. Tyttösen, joka imitoi kaiken sanomani ja tekemäni. En todellakaan halua, että hän alkaa alkaa hokemaan mitään kyrpärevapersettä yhtään missään. Niinpä yritän ihan tosissani karsia noita voimasanoja puheestani (ainakin tyttöni ollessa kuulolla). Huomaan vaan, että mitä enemmän olen kiroilematta tytön seurassa, sitä mojovammin päästelen silloin kun neiti ei ole kuulemassa. Noh, mutta olen ilmeisesti onnistunut korvaamaan tiettyjä ”lempiyhdyskirosanojani” lievemmillä ilmaisuilla, koska pari päivää sittten kuulin tyttäreni juttelevan nukkevauvalleen:

”Herkkanen aika, lopeta huutaminen. Herkkanen aika, en jaksa kuunnella”.

Tänään tyttö katsoi ikkunasta pihalle ja tuumasi:

”Lunta sataa, voi KÖKKÖ!”

Paras varmasti olisi, ettei tyttö olisi omaksunut mitään voimasanoihin viittaavaakaan, mutta minun tapauksessani tämä on suoranainen läpimurto. Kiroileva lappalainen hymyilee täällä nyt voittajan hymyä.