Psykedeliaa torilla
Torilla on markkinat! Vaikka tuuli ulvoo korvissa, vettä vihmoo vähän väliä ja ulkona ollessa hampaatkin meinaavat jäätyä, me päätimme käydä markkinoilla. Kylämarkkinat ovat mielestäni hauskoja paikkoja, sieltä voi löytää vaikka mitä, kuten 120 m pitkän kalaverkon, villapaitoja, karvalakkeja,
käsitöitä
ja metrilakua.
Karvalakkien vieressä roikkui hellemekkoja:
”Siittä nyt tytöille hellemekot”, hauska iäkkäämpi torimyyjä aloitti.
”Niitä me vähän tässä kateltiin. Voiko näitä kokeilla missään?” minä kyselin.
”Heität päälle vaan. Se soppii kaikille, vennyy joka suuntaan tai onpi venymättä”, myyjä tuumaili.
”No en tiiä, viittiikö ihan kokkeilematta ostaa”, me mietimme äitini kanssa.
”Otat kuule siitä mekon mukkaan, kokkeilet kotona ja tuut sitte maksamaan jos on hyvä. Tai tuot sitten takasi, jos ei passaa”, myyjä tuumas.
”Ai häh?? Tästä mukkaan vaan, niinkö?” minä änkytin ihmeissäni.
”Joo joo, mie kyllä luotan. Täällä voi luottaa ihmisiin.”
Vaikka olen lapsuuteni ja nuoruuteni täällä asunutkin, niin nyt kun olen 20 vuotta elänyt muualla, tämä välitön meininki saa minut aina hämmästymään. Jotenkin sen on vaan unohtanut ihan tyystin.
Viimeksi olin ihmeissäni pari päivää sitten, kun piipahdin sokkarilla nopeasti ostoksilla. Yksi myyjistä tuli iäkkäämmän herrasmiehen kanssa luokseni ja he kertoivat, että äidilleni olisi nyt sitä kalaa:
”Ai kallaa äitille. Joo… noo, mie sanon, että sitä on nyt”, minä vastasin.
Myyjä ja mies vilkaisivat toisiaan, sitten mies kysyi myyjältä:
”Niin… no, voiko sen laittaa tuonne jonnekki kylymään?”
”Kaippa sen voi”, myyjä tuumas.
Minä en oikein tajunnut, että missä se kala nyt sitten on jos ei täällä kaupassa, mutta liityin keskusteluun:
”Tuota, tuota, pitäiskö minun pirauttaa äitille ja kysyä mitä sen kalan kanssa oikeen tehhään?”
”No soitappa.” mies vastasi.
Minä soitin äidille:
”Täällä ois sulle jotaki kallaa?”
”Voi mahtavaa, nytkö sitä on. No ota mukkaan se”, äiti huikkasi ja sulki puhelimen.
”Niin… minun pittää vissiin ottaa nyt sitä kallaa heti mukkaan”, minä mietin ääneen.
”Tuleppa perässä, niin mie annan sen sulle”, herra viittoi minua ulos kaupasta.
Sinne me käveltiin parkkipaikalle, jossa mies kaivoi pakettiauton perästä jäiden seasta minulle ihan järkyttävän kokoisen taimenen.
”Just sain tämän verkosta”, mies hymyili ylpeänä.
Otin komean taimenen, kiittelin ja pyöräilin ihmeissäni mummilaan taimen takakorissa lötköttäen.
Haussua.
Mutta hei, niihin mekkoihin…
Äiti osti toiselta myyjältä oman mekkonsa ja minä ostin siltä hauskalta herralta omani. Maksoin kyllä sen heti, mutta sovimme, että voin palauttaa tai vaihtaa sen mikäli se ei passaa.
Joo-o, ja minähän vaihdoin. Neljästi. Neljä kertaa pyöräilin torille ja hain uuden mekon, pyöräilin mummilaan, sovitin, pyöräilin torille, vaihdoin, pyöräilin mummilaan… Kävi ilmi, että vaikka kyseessä oli yhden koon mekko, oli niissä aika hurjia kokoeroja. Noo, mutta ei se ole niin justiinsa. Pääasia, että meillä on nyt mummin kanssa hienot liehumekot. Ties vaikka vielä tänä kesänä tarkenisi ne päällä tuolla ulkonakin… Ehkä. No onhan se kesä taas ensi vuonnakin.
Arvaattekos kumpi on minun ja kumpi äitini?
Ei varmaankaan kovin vaikeaa arvata.