Riippuva liha (-va)

Jykä on jonkun aikaa harrastanut kiipeilyä. Minä en. Olen ollut raskaana, hoitanut vauvaa, yrittänyt palautua raskaudesta ja synnytyksestä ja ja … Eikä siellä hallilla kuulema ole sellaista pikku nosturia, joka hinais minun hanuria ylemmäs sitä mukaa kun minä kiipeän. Ei siis ole oikein minun juttuni.

Tänä aamuna ennen vauvauintia, me päätimme Saanan kanssa kuitenkin lähteä Jykän mukaan. Ihan vaikka vain katsomaan. 

Vitsi, aivan tyhjä halli, siistiä.

Saana oli ihan huuli pyöreänä, että mihin ihmeeseen sitä tultiin.

Jaa-a, tästäkö pitäisi nyt sitten ponkaista itsensä seinälle…

Wuhuu!! Minä kiipesin, minä kiipesin! Mutta miten täältä pääsee pois?

Pääsin ihan sikakorkealle ja mulla rupes pelottamaan, oikeasti pelottamaan ihan sairaasti. Jykä käski päästää irti ja pudottautua patjalle… Hullu, mullahan katkeaa jalat! Pitää sitten vaan kuulema kiivetä alas… Muttaku voimat loppuu… Noh, ratkaisu tuli ihan itsestään siinä rääkyessäni seinällä, kädet vain irtosivat otteistaan ja minä mätkähdin patjalle. Ei se niin pahalta tuntunut, kuin kuvittelin. 

Neitosen reaktio oli lähes poikkeuksetta tämä, aina kun se näki jomman kumman meistä mätkähtävän maahan.

Jykä näytti mulle sitten vähän mallia…

Ööö… selvä.

Joo-o, näyttää kätevältä, jalkoja voi siis myös roikottaa ilmassa.

Helppoa…

Hmm… siis jos et tiedä mihin jalkasi laitat, roikota niitä ilmassa. 

Minun vuoroni!

Heilutellaan jalkoja, nääin.

Kohti äärettömyyttä ja sen yli, wuhuuu!!

… tai sen ali.

Saanakin ajatteli kokeilla. Kyllä tuo salin ympäri konttaaminen vei silti voiton, ainakin vielä.No, tuskin tästä(-kään) minun uutta lempiharrastustani tulee, mutta kyllä me tyttöset mennään sinne uudestaankin. Jos ei muuten, niin ihailemaan tuota meijän apinaa.

Pahoittelut vauhtiviivakuvista.