Täydellinen töihinpaluuahdistuksen poistaja
Olen täällä jo varmasti kyllästymiseen saakka ulvonut töihinpaluuahdistustani. Viime viikolla päätin maksimoida kurjuuden varaamalla hammaslääkärilleni ajan. Joo-o, älkää kysykö miksi… Ehkä minä jossain sekasortoisen pääni sisällä ajattelin, että hoidetaan kesällä korjattu, edelleenkin arka hammas kuntoon nyt samalla rytinällä.
Tällaiselle sairaalloisesta hammaslääkärikammosta kärsivälle viikon etukäteen tiedossa oleva lekuriaika ei ole mikään pikkujuttu.
Mutta arvatkaas mitä?
Töihinpaluuahdistukseni väistyi taka-alalle, kun hammaslääkärikauhu jyräsi sen ylitse. Tiistaiaamuna töihin lähtö ei tuntunut oikeastaan yhtään pahalta, kun paniikissa kehittelin päässäni kauhuskenaarioita keskiviikkona koittavasta hammaslääkärireissusta.
Eilen illalla se hetki sitten koitti, kun minua kuskattiin taas kauhukammioon.
Olin lievästi sanottuna paniikissa. Stressi- sekä ahdistuskäyräni oli saavuttanut lakipisteensä jo tunteja sitten. Hammaslääkärin kertoessa minulle kuvaavansa hampaan, sillä se on saattanut ryhtyä kuolemaan, olin varma, että hengenvetoni olivat luetut. Töihinpaluuahdistuksesta ei ollut enää tietoakaan. Silmissäni vilisivät vain tongit, joilla hammasta raastetaan irti leukaluustani. Taisin ryhtyä taas kiroilemaan…
”Eipäs nyt mennä asoiden edelle. Koitahan olla hetki hiljaa ja paikallasi, niin saadaan tämä kuva otettua”, lääkärini jutusteli.
Kuvauksen jälkeen lääkäri otti käteensä jonkun kidutuslaitteen, jolla kertoi mittaavansa hampaan elossaolon (?). Kertoi minulle, että sen pitäisi tunuta hieman, mikäli hammas on elossa.
”SATTUUKO SE? EI SAATANAN SAATANA EIIII!” taisin jo huutaa ja joitakin muitakin kirosanoja saattoi suustani lentää ulos.
”Se tuntuu vähän. Ei varsinaisesti satu, mutta en voi sanoa sen tuntuvan hyvältäkään. Kuule, tehdäänpä niin, että otat tästä minun kädestäni kiinni ja testataan yhdessä tällä laitteella sitä hammasta, jooko?”
Siinä minä makasin tuolissa ja puristin hammaslääkäriäni kädestä samalla kun hän mittasi hampaani tilaa. Se vihlaisi joitakin kertoja vähän, mutta oli pian ohitse. Vihlaisu kertoi lääkärille, että hammas on elossa. Se ei ollut halki, se ei ollut kuollut, sitä ei revitä, eikä juurihoideta. Sitä hiottiin ja muotoiltiin. Pian kaikki oli ohitse ja sain nousta tuolista.
”No niin Raisa. Kaikki hyvin. Nyt vain odotellaan ja annetaan hampaan rauhoittua ja parantua.”
Olisin voinut suudella hammaslääkäriäni. Minähän suorastaan RAKASTAN minun omaa ihanaa hammaslääkäriäni.
”Oi, KIITOS, KIITOS, KIITOS! Minä olin ihan varma, että se on ihan paskana ja se revitään ja mie oksennan ja kuolen. Luin jo netistäki vaikka mitä kauhutarinoita hampaista”, ryhdyin taas paniikkihelpotustykittämään.
”Sulla olis kyllä varmasti paljon helpompaa, jos omaisit vähän vähemmän vilkkaan mielikuvituksen”, hammaslääkäri katsoi minua huvittuneen lempeästi.
Miten se nyt taas näyttää niin komealta? Pitäisköhän minun ostaa sille kukkia? Ihana mies, ihana, ihana mies, antoi mulle taas elämänilon takas. Ihana, ihana, ihana.
Mairea hymy naamallani liitelin ulos hammaslääkäristä. Soitin Jykälle:
”Oiii, täällä on kaikki hyvin. Elämä on ihanaa. Mie fiilistelen vähän aikaa vielä täällä vaatekaupoilla.”
Miten paljon kaikkea kaunista täällä onkaan? Ilmakin tuntuu jotenki niin kevyeltä hengittää ja tuo soiva biisi, ihan sikahyvä. Oho, mieki näytän ihan hyvältä. Iho jotenki hehkuu, vaikka ei oo ees meikkivoidetta, ai että. Mulla on ihana hammaslääkäri ja komea. Mie vien sille vielä joskus kukkia. Huomenna taas töihin, kivvaa. Kohta tullee palkka ja mie voin ostaa vaikka tuon tai tuon tai vaikka nuo molemmat. Ihanaa, minä elän! Elän! Elän! Ja mulla on hampaat suussa. Ja mulla on ihanat lapset, oih. Ja Jykä, seki on niin komea. Mulla on komea mies! Ja ihana. Ja se ymmärtää ja rakastaa minua, minua, miiinuuuuaaa!