Voihan tunari ja tauti.
Jouduimme maanantaina käyttämään Tinttaran eka kerran elämässään lääkäripäivystyksessä, kun neidin silmät olivat aamulla muurautuneet rähmästä umpeen. Lääkäri katsoi korvat ja kertoi oikean korvan punoittavan, mutta sanoi, että siihen ei kannata vielä lääkekuuria määrätä, koska joskus ne paranevat ihan itsekseen.
No, eipä parantuneet silmät (tipoilla) eikä korva. Tänään Jykän saapuessa töistä, kurvasimme porukalla taas Mehiläiseen. Ilmoittautumistiskillä tongin epätoivoisesti kukkaroani tytön kela-korttia etsien, ei löytynyt. Taisin unohtaa sen ruokapöydälle siinä lähtötohinoissa. Onneksi lääkäriin kuitenkin päästiin ilman kela-korttiakin.
Mukava lastenlääkäri jutusteli Saanalle ja yritti kuunnellä tyttösen keuhkoja. Saana, joka ei todellakaan tykkää vieraista ihmisistä, jotka tulevat liian lähelle liian pian, suuttui ja loukkaantui tästä operaatiosta ihan suunnattomasti. Odottelimme hetken ja rauhoittelimme tyttöä ennen korvien tarkastusta. Lääkäri yritti silittää Tinttaran kättä ja jalkaa, mutta Saana ei lääkäritädin yrityksille lämmennyt, siirsi jalkansa pois lääkärin ulottuvilta, työnsi käsillään lääkärin kättä pois iholtaan ja tuijotti tätä murhaavasti kulmat kurtussa. Nyt oli meidän Tinttara todella, todella vihainen.
Ei auttanut itkut markkinoilla, korvat oli katsottava ja sillä siisti. Armoton huuto ja rimpuiluhan siitä tuli, voi ahdistus. Oikeassa korvassa oli tulehdus. Tutkimuksen jälkeen lääkäritäti yritti vielä lämmitellä suhdettaan tyttöseen ja tehdä hänen käynnistään edes hiukan mukavamman, mutta peli oli jo auttamattomasti menetetty. Kohteliaana (kiitos vanhempien väsymättömän tapakasvatuksen, kröhöm) tyttönä, suostui sentään vilkuttamaan lääkärille, nippa nappa havaittavalla etusormen liikuttelulla.
Kun siirryin maksamaan lääkärikäyntiämme, olisi kela-korttia tarvittu taas…
”Me emme voi nyt sitten sitä kela-korvausta tästä suoraan antaa, kun ei ole sitä korttia. Teidän täytyy itse hakea sitä sitten jälkikäteen”, selitti hoitaja ja löi pinon kelan lappuja kouraani.
”Voihan paskan paska”, minä ajattelin ja taputtelin taas itseäni olkapäälle.
”Voin kyllä tästä suoraan kertoa jo etukäteen sen korvaussumman jos haluatte tietää”, ilmoitti hoitaja.
”No, joo vaikka joo”, minä mumisin tyhjästä päästäni ahdistuneena.
”16,50 euroa on se korvaus”, kertoi hoitaja.
”Just, kiitos”.
Mahtavaa, pääsen täyttelemään kasan lippusia ja roudaamaan kuoren postiin, jotta saan tuon 16,50 euroa. MIKSI MULLA ON NÄIN LAHO PÄÄ, MIKSIIIII!!!!
Lähdimme ajelemaan kotiin apteekin kautta, luonnollisesti. Tosin meidän kohdallamme, ajelimme luonnollisesti apteekin ohitse kotiin, hakemaan sitä kela-korttia, ja sitten vasta apteekkiin. Kotona kela-kortti ei ollutkaan ruokapöydällä, niinkuin minä muistin. Ryhdyin vimmatusti, kasvavan ahdistusraivon voimalla etsimään sitä joka paikasta.
”Siis mitä hittoa, miten mie voin sen muka tänne kotia hävittää!”, kiljuin raivosta falsettiin kohonneella äänelläni.
”Aika helposti”, mumisi Jykä rauhallisena, ”Mitäpä jos kattoisit kuitenki sen sun laukun vielä läpi”.
”NOEISE OO SIELLÄ!!, miehän tongin sen jo kahesti siellä lääkärissä,” minä ja falsettini kiljuimme. Samalla ryhdyin kuitenkin vimmatusti tyhjentämään laukkuani:
”Voi vittu, jos se on täällä nii mie nirhaan kirjastokortilla iteltäni ranteet auki.” kuulin falsettini kiljuvan.
Ei ollu laukussa, huh!
”Katoppa se sun lompakko vielä,” kuulin Jykän sanovan.
Aloin tyhjentää lompakkoani megalomaanisen ahdistuksen vallassa:
”Sitte se on tietenki täällä, voi helvetti jos se on täällä, nuo saakelin laputki pitää täytää ja sitte jos se onki ollu mulla matkassa koko ajan, niin pälli leviää pitkin seiniä…” minulta tuli tekstiä, ilman pisteitä, pilkkuja tai hengenvetoja. Ja siellähän se oli, Tinttaran kela-kortti, minulla lompakossa, koko reissumme ajan.
Voin kertoa, että otsassani molotti melkoinen tatti.
Kiitos minä, jälleen kerran!!
Lehmänhermoinen mieheni otti kortin ja lähti apteekkiin. Meidän ei kuulema tarvinut lähteä enää mukaan (halusi varmaankin hetken aikaa ihan itselleen ja rauhallisen ajomatkan). Minä jäin siis kotiin taputtelemaan itseäni kaksin käsin olkapäilleni.
Lääkkeet saatiin ja maitohappobakteerit ja jotakin suolistohiivaa, joka auttaa ylläpitämään pikkuisen elimistön hyviä bakteereja. Seuraavat 5 päivää käymme Tinttaran kanssa tahtojen taistelua lääkkeiden ottamisen kanssa. Ei nimittäin ihan noin vaan lääkkeitä näytä ottavan, epäilee jo nyt kaikkea mitä yritän hänelle tarjota. Olisiko kenelläkään hyviä vinkkejä, miten saisi nuo hiivat ja antibiootit neidille syötettyä?
