Wall of memories

Olen pitkään ihaillut erilaisia kollaasiseiniä. Taulukollaasit on kivoja, kehystetyt valokuvakollaasit oikein aseteltuna kiehtovat silmää, mutta kaikkein eniten olen viehättynyt sellaisista ei liian tarkkaan harkituista kollaaseista. Sellaisista, joissa on useampia elementtejä, kuten tauluja, kortteja, koristeita ym. 

Itselläni on jäänyt vuosien saatossa laatikoihin, jääkaapin oveen ja kukkaroon talteen erilaisia pikku juttuja, joita olen läheisiltä ihmisiltä saanut. Yksi vanhimmista asioista taitaa olla Teinin 6- vuotiaana minulle kirjoittama viesti: ”Raisa mä rakastan sua”. Olen kuljettanut sitä mukanani kymmenen vuotta. Aina välillä kaivanut kukkarostani ja lukenut viestin, tirauttanut muutaman kyyneleen ja käynyt rutistamassa poikaani. Halusta säilyttää tuo aarteeni hautaan saakka ja innostuksesta kollaaseja kohtaan, ryhdyin rakentamaan ruokailutilan seinälle omaa kollaasia, huoletonta ja rentoa sellaista. 

Tuon huolettoman seinän rakentamiseen meni viikko, niin rento se on.

Tajusin tuota tehdessäni, että mitä rennommalta haluan sen näyttävän sitä suuritöisempi se on. Nimittäin, en halunnut että siinä näkyy mikään ennalta suunniteltu järjestys tai ns. ripustustyyli, mutta en halunnut sen myöskään näyttävän törkyläjältä. Seinässä piti siis olla jokin rytmi, joka ei kuitenkaan saanut olla mitenkään ilmeinen. Täytyi vain luottaa omaan silmään ja rakentaa sen mukaan. 

Halusin myös käyttää erivärisiä teippejä juttujen kiinnittämisessä. Yksi hankaluus vielä lisää kollaasitetrikseen. Jos noita teippejä ja teippaustyylejä lätki seinään miten saattui, tuloksena oli kaaos. Niinpä teippaukseenkin sain kulumaan muutaman illan. Kun vihdoin olin tyytyväinen, osa teipeistä päätti irrota seinästä, loistavaa. 

Tämän illan puhteena minulla onkin paikkausteippaus.

Tehkää tekin rento kollaasiseinä kotiin, vaikka koko perheen voimin. Taatusti rentoa sunnuntaipuuhaa, etenkin jos mukana on yksi taivaanrannanmaalari ja yksi kontrollifriikki.

Rentoa ystävänpäivää.