Yökylässä ekan kerran
Lauantaina oli suuri päivä. Pitkällisen pohtimisen, jahkailun ja suunnittelun tuloksena Saana lähti yökylään Laura-tädin luokse, ihan yksin. Kyseessä oli suuri päivä siksi, että tämä oli Saanan elämän ensimmäinen yö erossa molemmista vanhemmista. Minua jännitti varmasti enemmän kuin Saanaa. Toisaalta myös odotin kovasti iltaa kotona pelkässä aikuisseurassa, ilman iltapala-pesu-satu ja nukuttamisrumbaa. Olimme sopineet viettävämme pikku-pikkujoulua Sinin ja Laurin kanssa. Päivällä Jykä kävi uimassa Saanan kanssa ja minä järjestelin vähän juhlatunnelmaa kotiin.
Alkuillasta Saana pakkasi itse reppunsa, pujahti haalariin ja ilmoitti lähtevänsä ”Raula-tädin” luokse.
Jotenkin tuo lapsen ilme tässä kuvassa on hiukan säälivä, sellainen ”Äiti hei, kyllä minä pärjään, mutta pärjäätkö sinä?”. Ryhdyin oikein miettimään, että mitä tein itse kameran takana? Itkinkö? No en itkenyt. Ehkä heipattelin vähän liian monta kertaa, kimitin tai jotain, mikä aiheutti lapselle tuon hohhojakkaa- ilmeen.
Tyttö lähti siis innoissaan yökylään, eikä kuulema enää oikein ehtinyt Jykällekään heippaa sanoa, kun oli jo kiire leikkimään Barbapapoilla. Enkä minäkään kahta minuuttia kauempaa herkistellyt, kun Sini ja Lauri jo reippaina pyöräilivät meille ja oli aika rapsauttaa viinipullon korkki auki.
Ilta aloitettiin häärimällä neljän hengen voimin meidän pikku keittiössämme. Juteltiin ja laitettiin ruokaa. 
Sitten syötiin.
Ja syötiin.
Ja syötiin.
Pari lasia juotiin viiniä, hihiteltiin pikku hiprakassa ja pelattiin tuntitolkulla korttia. Aina välillä joku hihkaisi kuinka ihanaa ja rauhallista meillä on. Huomasimme myös, että mehän voimme kiroilla ihan urakalla ja ääneen:
”Hei, mehän voidaan kiroilla!”
”Ainiin, ihan VITUN SIISTIÄ!”
”VITTU, ETTÄ ON HYVÄÄ RUOKAA!”
”Aah, tää on ihan sairaan siistiä HEVONVITUNVITUNVITUNVITTUPILLUHELVETTIKYRPÄ,”
”Toi oli tosi hyvä. KULLIPILLUREVAPERSEVITTU.”
”Ihan parasta. KILINPILLUPASKAPERSE.”
(Sini ei testaa kuvassa minun pulssiani, vaan vetää lisäleukaani piiloon.)
Kahteen saakka me jaksoimme, tai siis Lauria lukuunottamatta jaksoimme. Lauri otti pikku tirsat lähes kesken korttipelin. Kyllähän se niin on, että pienten lasten vanhemmat harvemmin jaksavat pömistä ihan aamuun saakka. Jostain ihmeestä Lauri kuitenkin kaivoi vielä voimansa, veti pyöräilykamppeet niskaansa ja niin pikku-pikkujouluvieraamme vain katosivat yön pimeyteen.
Aamulla minä heräsin klo 9:30. Oikeasti, puolikymmeneltä! En muista milloin, olenko koskaan nukkunut niin pitkään. Söimme aamupalan kaikessa rauhassa ja löhöilimme vielä hiukkasen sohvallla. Puolen päivän aikaan tuli tunne, että hiljaisuus alkaa riittää. Lauran luokse saapuessamme Saana oli jo ulkoillut leikkipuistossa ja oli parhaillaan lounaalla uusien ystäviensä kanssa.
Rimppahiliman ensimmäinen yö erossa meistä oli sujunut loistavasti. Ei ollut ikävöinyt eikä itkenyt peräämme. Tuskin muisti meidän olemassoloamme enää ollenkaan. Koska kaikki sujui kuin unelmissa, ilmoitimme Lauralle, että seuraavalla kerralla Saana tuleekin hoitoon koko viikonlopuksi.