Ystäviä ja kavereita.
Näin ystävänpäivän kynnyksellä olen miettinyt ystäviäni ja kavereitani. Ja sitä miksi joistakin ihmisistä tulee ystäviä ja toisista kavereita? Mitä eroa on ystävällä ja kaverilla? Montako ystävää ihminen tarvitsee? Onko aikuisena hankalampi ystävystyä kuin lapsena?
Ystävän ja kaverin raja on mielestäni aika häilyvä, mutta jos mietin omaa elämääni, on kaverin ja ystävän välillä hienoisia eroja. Ystävät ovat minulle niitä, joiden kanssa jaan elämäni lisäksi myös sielunelämäni. Kerron heille mietteistäni, tunteistani ja kipeistäkin ajatuksista ja asioista. He ovat elämäni selkäranka, jonka ympärille kaikki muu rakentuu. Ilman ystäviä elämäni olisi tyhjempää ja onnettomampaa kuin mitä se nyt on.
Kaverit ovat taas niitä, jota tuovat siihen selkärangan ympärille täytteet, ulottuvuudet ja lisävärit. He ovat niitä extrapiristysruiskeita, joita minä ainakin elämääni tarvitsen. He eivät ehkä tiedä minusta niin paljoa kuin ystäväni tietävät, eikä heitä tapaa yhtä extempore kuin ystäviä, mutta erittäin tärkeitä he myös ovat. Ilman kavereita monta hauskaa päivää, iltaa ja retkeä olisi jäänyt kokematta.
Lähdin jo nuorena opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Jouduin eroon lapsuuden ystävistäni ja kavereistani, jo ihan 600 km:n välimatkankin vuoksi. Se oli aika dramaattista ja haikeaa, vaikka sainkin pian uusia ihania ystäviä opiskelujeni piiristä. Ehkä tästä syystä lapsuudenystävistäni on minulla säilynyt elämässäni vain yksi, josta pidän kiinni vaikka kynsin ja hampain. Hän asuu pohjoisessa, mutta näemme yllättävän usein. Hän käy täällä meillä ja minä tietysti heillä aina kun olen Ivalossa.
Opiskeluaikana ympärilläni oli paljon paljon ystäviä ja kavereita. Sisäoppilaitoksessa kun ollaan yhdessä halusi sitä tai ei. Yleensä minä, suuren perheen tyttönä, halusin. Minulla oli monenlaisia ystävyyssuhteita, jotkut niistä jopa vaikeasti kuvailtavia. Oli ihan niitä perinteisiä naispuoleisia ystäviä. Ja sitten oli myös pari herraa, joiden kanssa ystävyyssuhteemme ei ehkä ollut se kaikkein perinteisin. Vietin paljon aikaa näiden herrojen kanssa, teimme yhdessä ruokaa, pesimme porukalla pyykkiä, katsoimme elokuvia sohvalla sikin sokin makoillen. Lauantaiaamuisin herrat yleensä kömpivät huoneeseeni, ja jatkoimme unia minun 80 cm leveässä sängyssäni, minä heidän välissään nukkuen. Välillämme ei ollut mitään seksuaalista, eikä sellaisia jännitteitä, mitä miehen ja naisen välisessä suhteessa helposti on, tai kuvitellaan olevan. Koen kyllä olevani etuoikeutettu kun olen saanut tuollaisenkin harvinaislaatuisen ystävyyssuhteen kokea.
Kun sitten valmistuttuani muutin töiden perässä tänne Helsinkiin, koin olevani aika yksinäinen. Opiskelukaverit hajosivat ympäri suomea, eikä ympärilläni ollutkaan ihmislaumaa, johon olin tottunut. Onneksi minulla oli töitä, jossa sentään tapasin ihmisä. Hetken jo mietin, että tuleekohan tästä Helsingissä asumisesta mitään, jos täällä on näin yksinäistä. Onneksi pari opiskelukaveriani (ystävääni) muuttivat kohta myös tänne ”etelään”. Yhden tällaisen pariskunnan luona vietimme juuri viime lauantaina ihanan illan.
Sanotaan, että aikuisena on vaikeampaa ystävystyä kuin lapsena ja nuorena. Tämä varmasti pitää osaltaan paikkansa, ehkä me aikuiset olemme hiukan varauksellisempia kuin lapset, ja tästä syystä ystävyyssuhteiden luominen on hankalampaa. Miten sitä edes ystävystytään jonkun kanssa? Lapsena kysyttiin vaan, että ”Ollaanko kavereita?” tai sanottiin, että ”Sie oot minun paras kaveri”. Miksi se näin aikuisena on niin vaikeaa? Minulla on käynyt mieletön tuuri, koska olen saanut itselleni muutaman sydänystävän ihan näin aikuisenakin. Nyt olisi vaikea kuvitella elämää ilman heitä. Eräältä ystävältäni minä kysyin ihan suoraan, että ”Ollaanko ystäviä?” Vitsi, että jännitti. Olo oli kuin lapsella. Mitä jos hän torjuukin ystävyyteni, miten kestän sen pettymyksen ja nöyryytyksen? Huh, onneksi hän vastasi kyynel silmässä, että ”Kyllä”.
Kavereita on helpompi saada/löytää kuin ystäviä. Johtuneeko tämä siitä, että kaverisuhteet ovat ehkä kevyempiä kuin ystävyyssuhteet… En tiedä. Itselläni ystäviksi on valikoituneet ns. sielunkumppanit, kun taas kavereina on hyvinkin värikäs joukko erilaisia ihmisiä, nimenomaan tuomassa elämääni väriä ja särmää. En todellakaan tarkoita, että kaverit olisivat jotenkin vähempiarvoisia kuin ystävät, vaan sitä, että suhteeni heihin on hiukan erilainen kuin ystäviini.
Kuinka paljon ystäviä ihminen tarvitsee? Yksikin varmasti riittää pitämään ihmisen järjissään. Mutta jos on vain yksi ystävä, kuormittaako tai takertuuko tähän liikaa? Itse saattaisin tuohon syyllistyä, koska kiinnyn kovasti ihmisiin, niin saattaisin takertuvuudellani tukahduttaa huomaamattani koko tärkeän ihmissuhteen. Toisaalta taas en halua olla sellainen ystävä, jolla ei ole koskaan aikaa, kun aina on jo ehtinyt sopimaan Pirkon kanssa leffaillan, Kaijan kanssa shoppailupäivän jne… Tokihan hektisiä viikkoja ja aikoja on kaikilla, mutta kyllä ystävälle aina aikaa löytyy jostakin välistä. Sitä mieltä minä olen.
Olen onnekas myös siinä mielessä, että sen lisäksi että minulla on aivan mielettömän ihana ja rakas aviomies, on hän myös sydänystäväni. Mahtavaa kun seuranani on koko ajan sekä aviomies että ystävä. Suosittelen lämpimästi muillekin.
Ja te kaikki ystävät, kaverit ja virtuaalikaverit, olette ihan äärettömän tärkeitä minulle. Pysykää rikastuttamassa ja värittämässä elämääni maailman tappiin saakka. Toivottavasti minä voin vastaavasti antaa teille takaisin edes osan siitä kaikesta hyvästä, mitä te minulle annatte. Olette IHANIA!
Hyvää ystävänpäivää jo näin etukäteen. Eipähän huku tämä toivotus muiden joukkoon, kun tulee jo näin etukäteen.