Ça va, Paris?

Tänään on kulunut kolme kuukautta Pariisin koko maailmaa järkyttäneistä iskuista. Hallituksen julistama hätätila on nyt loppumassa ja ihmisten elämä palaamassa takaisin vanhoille raiteilleen. Näiden kolmen kuukauden aikana väkivallantekoja on kuitenkin ollut vaikea unohtaa – niin selvästi niiden seuraamukset ovat olleet läsnä tavallisten pariisilaisten arjessa. Hätätilan loppuminen muuttaa ehkä asiaa, mutta silti tuntuu, että varotoimista on tullut osa paikallista elämää.

Aseistettujen sotilaiden partioiminen rautatieasemilla sekä suosituimmista turistinähtävyyksissä oli normaalia jo ennen marraskuun iskuja, mutta niiden jälkeen sotilaita on alkanut näkyä myös aamun ruuhkametroissa sekä vartioimassa kaupungin keskustassa. Kauppakeskuksiin pitää parhaimmillaan kulkea metallinpaljastuksen kautta, ja pikku putiikkienkin ovella on usein avattava laukkunsa sekä takkinsa. Yliopiston porteilla seisoo joka aamu joukko vartijoita tarkistamassa laukkuja ja opiskelijakortteja, ja turvatarkastukset ovat tavallisia myös erilaisten tapahtumien ja yökerhojen ovilla.

Miten ihmiset täällä sitten suhtautuvat tähän kaikkeen? Toisten mieltä turvatoimet helpottavat, toisia ärsyttää suunnattomasti jatkuva tarkkailtavana oleminen. Itseäni vahvan aseistuksen näkeminen karmaisee joka ikinen kerta, vaikka kieltämättä sotilaan näkeminen metrossa tai muissa julkisissa tiloissa luo myös jonkinlaista tunnetta turvallisuudesta. Tästäkin huolimatta huomaan usein valitsevani mieluummin rauhallisen bussimatkan ruuhkametron sijasta ja vältteleväni suuria kauppakeskuksia kaikkein suosituimpina aikoina. Tässä on toisaalta kyse myös omasta mukavuudesta: mieluummin istun vähän pidempään bussissa, kuin seison täpötäyden metron puristuksessa. Ja onhan se shoppailukin kivempaa, kun ei tarvitse joka paikkaan jonottaa. 

Usein tuntuu kuitenkin, että paikalliset suhtautuvat tähän kaikkeen meitä ulkomaalaisia paremmin: heiltä löytyy asennetta puolustaa kotikaupunkiaan sekä tapojaan, eivätkä he anna itsensä tulla pelotelluiksi helpolla. Käytännöllisesti he ajattelevat, että on turha istua kotona pelkäämässä ja odottamassa jotain, joka voi tapahtua huomenna, ensi viikolla tai kymmenen vuoden päästä. Expatriaatit ja kansainväliset opiskelijat kuitenkin tuntuvat kyseenalaistaneen valintojaan – osa on pohtinut kaupungista lähtöä, muutama pelokkain on tehnyt sen jo. 

Tästä kaikesta huolimatta Pariisi on ihana, kaunis ja uskomaton kaupunki, jota ikävien tapahtumien ei saisi antaa pilata. Kaupunki, jossa on omat huonot puolensa, mutta joka jatkuvasti inspiroi niin paikallisia kuin muualta tuleviakin. Kaupunki, jossa en näe itseäni perustamassa perhettä tai viettäväni eläkepäiviä, mutta joka on upea kokemus sekä osa omaa polkuaan etsivää nuoruutta. Hemingwayn sanoin: ”If you are lucky enough to have lived in Paris as a young man, then wherever you go for the rest of your life, it stays with you, for Paris is a moveable feast.”