Kuten olettaa saattaa, tänään kirjoitan kunnon leffa-arvostelun – niin kuin sellaisen, joita tehtiin yläasteen äidinkielentunneilla! No höpöhöpö, tästä tulee ehkä kuitenkin hieman lepsumpi tapaus. Ja coolimpi. Ja upeampi. Varsinainen mestariteos, kuten elokuva itsessään.

Mun oli vaan jotenkin pakko päästä puhumaan Nicolas Winding Refn ohjaamasta elokuvasta Drive-elokuvasta, joka on ilmestynyt teattereihin vuonna 2011. Elokuvan päätähtinä nähdään mm. Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston ja Ron Perlman. Myönnän, että suuri osa musta halusi katsoa tämän Ryan Goslingin (hei, mä oon vaan nainen) takia, mutta hyvä niin, sillä en olisi muuten luultavasti koskaan luonut silmäystäkään kyseisen leffatrailerin suuntaan. Kyseessähän on siis toimintaleffa, joista en yleensä niin hirveästi perusta – sanottakoon, että ketsupin lentäminen neljänkymmenen minuutin ajan ei ehkä ole minun mielestäni sitä laadukkainta viihdettä.

Elokuvan juoni perustuu James Sallisin romaaniin Kylmä kyyti. Päähenkilö, ”kuski” eli driver (Ryan Gosling), työskentelee päivisin stuntmiehenä erikoistuen juuri niihin stuntteihin, joissa autot menevät tuusan nuuskaksi. Öisin kuski taas kuskaa autollansa rikollisia pakoon virkavaltaa, antaen heille vain viisi minuuttia aikaa hoitaa hommansa – sen ajan kuski on kokonaan heidän. Kuskin elämä muuttuu äkisti, kun hän tapaa naapuriin muuttaneen Irenen (Carey Mulligan) ja hänen poikansa Benicion. Mukaan tulee mielenkiintoisia juonenkäänteitä ja pahaa-aikovia isoja kihoja. Niin, ja sitä ketsuppia, mutta ei sentään neljääkymmentä minuuttia.

Kyseessä on siis vähän niin kuin supersankarileffa, vaikka kuski ei otakaan skorpionitakkiansa yöllä pois ja vaihda kokovartalotrikoita päälle. Voisi jopa ajatella että hänellä on kaksi persoonallisuutta. Wikipedian mukaan näin on ilmeisesti kuskin roolihahmoon liittyen halutukin. Mutta silti mikä minua eniten jaksaa kiinnostaa kuskissa on se, kuinka elokuvassa jätetään kokonaan kertomatta hänen taustansa: kuskin nimi, perhe, persoonallisuus/luonne, kaikki. Käteen jää vain oma tulkinta. Itse ajattelen kuskin olevan hiljainen erakko, joka on jostain syystä joutunut pahalle tielle lisätienistin ja ”vaaranhimon” takia. Hän ei tarkoita pahaa, ja onkin minun silmissäni hyväsydäminen, romanttinen, mutta vaatimaton mies. Ja helvetin hyvännäköinen, mutta eikö se nyt ole ihan päivänselvää?

Toinen asia, josta halusin erityisesti kirjoitta, on elokuvan soundtrack. Voi taivas, en muista olisiko mikään elokuvasoundtrack sykähdyttänyt mua näin sen jälkeen, kun kuulin Requiem for a Dreamin (Unelmien sielunmessu) virallisen tunnusmusiikin. Mukaan mahtuu paljon tuoreita, 80-luvun elektropopin tapaista musiikkia soittavia bändejä, kuten College, Electric Youth, Kavinsky, M83, Desire, Chromatics, Black Marble, Ladytron ja Washed Out. Biiseistä eniten huomiota ovat kuitenkin varmasti saaneet Kavinskyn Nightcall (joka soi alkutekstien aikana), sekä Collegen ja Electric Youthin kombo A Real Hero. Musiikkia minun makuuni, ah!

Kaiken kaikkiaan, suosittelen lämpimästi – Drive pääsi kyllä ehdottomasti meikäläisen leffasuosikkien kärkipäähän ja se oli katsottava pari kertaa peräkanaa! Ja kerrankin toimintamättöjuoneen saatiin kunnolla mahdutettua erilaisia käänteitä. Jää nähtäväksi, milloin jokin muu elokuva pystyy pysäyttämään, kuten tämä.

Leffastahan voisi repäistä jonkinlaisen uuden elokuvakultin, vähän niin kuin Donnie Darkolla on – myös yksi leffa, joka kuuluu lemppareihin!

Psst. Linkki unenomaiseen, hypnoottiseen ranskalaisen elektroartistin Kavinskyn Nightcall kappaleeseen. Videolla pyörii Drive leffasta pientä koostetta!

http://youtu.be/UW9F81Kvm1o

Kuvat: Google.com