”Sadness is…”
Tässä nyt kun vietän välivuotta lukion jälkeen töissä käyden, on tullut huomattua että aikaa ja energiaa menee töihin suhteellisen paljon (tai oikeastaan ihan valtavasti) enemmän mitä olisin kuvitellut. Enhän mä kuitenkaan joudu koko päivää kykkimään selkä kyttyrässä poimien jotain, saatika tekemään mitään järin fyysisesti raskasta työtä. Mutta silti heitän mahaplätsin melkein joka päivä töiden jälkeen sohvalle tai sänkyyn. Ja sitten ei jaksa tehdä enää yhtään mitään, muuta kuin katsoa aivokuolleena TV-shoppia tai muuta vähemmän järkevää ja painua pehkuihin odottaen seuraavaa laiskaa työnjälkeistä iltaa.
Suoraan sanottuna paskinta tässä kuitenkin on se, että kaverit, jotka EIVÄT ole töissä, eivät ymmärrä ”sua ja sun ihme väsymystäs, kun voitais mennä salille tai vetään kunnon perseet klubille taitaitai..”. Ja tämä sama virsi toistuu siis myös silloin, kun pääset puoli kahdentoista aikaan yöllä töistä. Okei, ne käy koulussa – sama rumba joka päivä eli istutaan puhelin kourassa koko päivä ja päästään jo ennen iltapäivää pois. Kyllähän sen nyt jollain tapaa ymmärtää, ja se voi kertoo myös sen että ne vaan haluaa olla mun kanssa ja ikävöi mua. Kun sitä oikein ajattelee, niin olisin varmaan ihan samanlainen jos tilanteet olisivat toisinpäin.
Mutta sitten tulee se paras kohta: mua aletaan välttelemään, väheksymään ja boikotoimaan ylipäätään ihan vaan sen takia, että mulle ei ole käynyt parina ehtoona koska olen ollut iltavuorossa. Ne alkaa hengailemaan muiden ihmisten kanssa enemmän ja lopulta syrjäyttää sut sokeena katkeruudesta ja ymmärtämättömyydestä. Minulla on tosiaan se kolmivuoro työ, enkä voi päättää mikä vuoro minulla on sinä ja tuona päivänä. Paitsi voin heittää toiveen esimiehelle ja yleensä se pyritään toteuttamaan että vapaapäivä toive myös toteutuisi. Aika usein kysynkin kavereilta, että milloin tehtäisiin sellaisia yhteisiä reissuja blaablaa. Sitten sovitaan päivät. Mä heitän toiveet listalle. Ja silti mulle urputetaan siitä, että ”nii-i, sellasta se on kun oot vaan töissä. Tää pilaa oikeesti meidän ystävyyssuhteen. Me ei nähdä koskaan etkä sä koskaan tuu mihinkään. En mäkään voi mennä aika sun pillin mukaan”. Siis mitä vittua, onko se oikeesti mun vika että rahaa on saatava ja löysin (jopa tuurilla!) työpaikan, mis nyt sattumoisin on semmoset vuorot.
Hauskaa täs on myös se, että tottakai kaverit jotka käy koulua ja viettää lungia elämää, sekä on aina menos jonnekkin niin olettaa että mun täytyy joustaa, ei niiden. Vaikka ne voi ihan vapaasti valita, lukeeko läksyt tänään vai huomenna jos deadline on 3 viikon päästä. Mä en voi taas valita, millon oon saanu huonot yöunet ja ollu 9h työpäivän töissä.
Sitten lopulta meidän tiet eroo lopullisesti ja muistellaan toisiamme vaan vähän katkeran suloisesti. Okei, ehkä dramatisoin tota vähän, mutta toi ajatus oikeesti pelottaa. Ja ihan vaan sen takia, että mun täytyy olla töissä. En kuitenkaan ole muuttanut minnekkään muiden opiskelujen perässä jne. ja silti kaveruus kärsii. Sillon miettii, onko tää sen arvosta – meinaan kaveerata sellasten ihmisten kanssa jos mikään ei kelpaa. Mut loppupeleissä en silti vaihtais joitakin mun kavereita mihinkään ja haluan, että mein kaveruus kestää koska oikeita ystäviä on hirveän vaikea saada. Ja parasta on, että kaikesta valituksesta huolimatta me ei olla siltikään hylätty toisiamme. Ehkä ne kuitenkin ymmärtää mua. Ja mä niitä.
