Paluu maalle

Aloitetaanpa keskivaiheilta.

Muutin takaisin maalle noin kolmekymppisenä. Osittain koronan, osittain muuten vaan elämäntilanteen johdosta. En halunnut enää asua kaupungin ankeissa koirankopperoissa, joissa olin viettänyt opiskelija/pätkätyöelämää enemmän tai vähemmän viimeiset kymmenen vuotta. Tunsin olevani jumissa omassa elämässäni. Mielenterveyskin alkoi kärsiä, ja vaikka elin niin sanotusti ihmisten ympäröimänä, tunsin itseni ulkopuoliseksi ja eristäytyneeksi. Halusin muutosta.

Olin siitä onnekkaassa asemassa, että pystyin muuttamaan takaisin lapsuudenmaisemiin vanhempieni luo vanhalle pientilalle ”korona-evakkoon”. Kyseessä oli suhteellisen symbioottinen järjestely: Minä autoin talon kaikenlaisissa hommissa ja sain vaihtokauppana edulliset elinkustannukset ja iäkkäänpuoleiset vanhempani lähelle. Tämä tapahtui alkuvuodesta 2019.

Syksyllä 2021 isäni kuitenkin kuoli suhteellisen yllättäen, vaikka ikää olikin jo kertynyt, äitini muutti pois ja minä ja veljeni perimme kyseisen pientilan, jossa vielä ainakin toistaiseksi asustan.

Haluan täällä kertoa realistisesti kaupungistuneen ihmisen maalle paluusta, hyvistä ja pahoista haasteista ja elämänsuunnan muutoksista aikana, jolloin koko maailma tuntuu olevan jatkuvassa muutoksessa. Muutos ei itsessään ole mikään mörkö ja vaikka joskus tuntematon pelottaa aivan törkeästi, se on minulle itselleni tavallaan myös elinehto. Yleensä elämässäni muutos on aina johtanut ennemmin tai myöhemmin johonkin positiiviseen. Tai ainakin helpottanut paikallaan jumimisen ahdistustani.

Arjuska