Ajatuksia mielenterveydestä ja itsensä hyväksymisestä

Tunnustan heti alkuuni kuuluneeni joskus ihmisiin, ketkä ajattelivat mielenterveyden häiriöiden olevan hyvin paljon itsestä kiinni. Mielestäni oli hyvin vahvasti itsestä kiinni, nouseeko sieltä sängystä töihin vai ei. Kärkkäästi sanottuna voisi melkein jopa ajatella, että pidin tälläistä oireilua jopa laiskuutena ja aikaansaamattomuutena. Olinhan itsekin kärsinyt jo vuosia pahasta olosta aaltoina. Kuitenkin aina sitkeästi mennyt eteenpäin ja odottanut paremman jakson alkamista.

Sitten se iski minuun, enää elämä ei tuntunutkaan siltä, mitä se oli joskus ollut. Totuin alakuloisuuteni ja monesti asiasta keskustellessa heitin asian vitsiksi ja totesinkin, että kaikkien ihmisten ei vain pidä olla onnellisia. Eihän muut onnelliset ihmiset voisi ymmärtää onneaan, mikäli eivät voi verrata itseään onnettomaan ihmiseen?

Hakeuduin lopulta terveydenhuollon pariin ja sain hyvin nopeasti diagnoosikseni keskivaikean masennuksen. Olen kiitollinen siitä, että terveydenhuollossa otettiin heti tosissaan tilanteeni ja sain hyvin pian kontakteja ja apua. Terveydenhuollon pariin hakeutuessani olin hyvin uupunut, oireilin pääasiassa jatkuvalla itkuisuudella ja en jaksanut kirjaimellisesti tehdä mitään. Elämäni oli suorittamista, aamulla töihin, töistä suoraan kotiin nukkumaan. Mikään unimäärä ei tuntunut tuovan helpotusta uupumukseeni, enkä vain jaksanut kehitellä elämääni enää muuta kuin työn.

Terveydenhuollon pariin hakeutuminen oli minulle suuri askel ja sen ottaminen vaati minulta paljon. Taipaleeni alussa menetin ystäviäni, mutta tämäkin oli oikeastaan herättävä kokemus. Ymmärsin, miten väärin olen aikaisemmin ajatellut ja miten pahalta tuntui kuulla ystävän suusta, miten minun oireiluni on vain draamailua ja minun pitäisi vain yksinkertaisesti lopettaa teatterini. Muistan miten murruin tämän keskustelun jälkeen. En voinut olla ajattelematta, miten joku haluaisi tehdä tämän tietoisesti itselleen ja miksi ihmeessä minä tekisin näin. Minä, vahva ihminen, joka selviää kaikesta. Nyt yhtäkkiä en selvinnyt enää arjesta. Tietystikin ottaisin pääni pois perseestä, jos tämä vain parantuisi sillä. Ikävä kyllä parantumisprosessi ei ollut niin helppoa, kuin tämä minulle esitettiin.

Ennen hoitoon hakeutumista puhuin hyvälle ystävälleni siitä, miten arki on nykyään selviytymistä ja vitsailimmekin loppuviikosta sillä, että on aika palkita itseni. Olenhan jälleen selvinnyt viikosta. Tämä kyseinen ystäväni minulle viimein sanoikin sen raastavan totuuden, että ei elämän tule olla suoritumista ja selviämistä. Koin viimein sen hetken, kun ymmärsin faktat. Minun tulisi tehdä elämälleni jotain, mikäli haluaisin vielä pysyä työkykeisenä.

Tällä hetkellä diagnoosejani on kaksi. Päädianoosini on toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso somaattinen oireyhtymä. Mielestäni tämä on melkoinen sanahirviö ja hämmästelinkin löytäessäni tämän tiedoistani. Alusta asti oli kuitenkaan selvää, ettei masennukseni oireillut ensimmäistä kertaa. Aikaisemmin olin vain viimeiseen asti yrittänyt selviytyä yksin. Toisena diagnoosinani on vielä toistaiseksi määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö. Diagnoosin saamisen jälkeen heräsin viimein oikeasti. Aikaisemmat mietinnät siitä, miten minun luonteeni vain oli olla hieman onneton ihminen siirtyivät syrjään ja otin ensimmäisen askeleeni kohti uutta huomista. En ollutkaan luonteeltani onneton, olin sairas.

Kesti jonkin verran aikaa hyväksyä sairastumiseni ja pidin itseäni heikkona. Nyt tovin hoidon piirissä olen hyvin onnellinen. Olen saanut osan vanhasta itsestäni takaisin ja ymmärtänyt, etten ole oikeasti onneton. En myöskään esitä saadakseni huomiota. Ilokseni sain huomata taipaleeni aikana myös saavani uusia ihmisiä elämääni. Sain huomata, miten moni jo aikaisemmin elämässäni olleista pystyivät samaistumaan juuri minuun. Huomatessamme ymmärtävämme toisiamme ja ymmärtävämme toisen kokemuksia tuli myös asioista puhuminenkin helpommaksi.

Pidänkin omalla kohdallani hyvin tärkeänä sitä, että pääsin nopeasti terveydenhuollon pariin ja sain avukseni ihmisiä, jotka ovat perehtyneet mielenterveyden ongelmiin ja haluavat auttaa minua. Alan ammattilaisten lisäksi olen huomannut, miten paljon onkaan auttanut se, että olen puhunut sairastumisestani nykyisille ystävilleni. Nykyään on helpompi lähteä liikkeelle, kun ystävät tietävät, miksi tietyt asiat ovat minulle vaikeita ja hyväksyvät minut tälläisenä kuin olen.

Otin hyvin nopeasti kokeiluuni mielialalääkityksen ja olen tähän päätökseen enemmän kuin tyytyväinen. Ahdistuneisuuteni alkoi helpottamaan välittömästi ja enää en itkenyt päivittäin. Pikku hiljaa paineeni helpotti ja aloin saamaan elämästäni jälleen otteen. Myös uupumukseni helpotti, nyt en enää joudu nukkumaan suurinta osaa päivästäni vaan jaksan tehdä arkena muutakin kuin töitä. Omat kokemukseni ovat lääkityksen suhteen vain hyviä. Onnekkaasti heti ensimmäinen kokeilemani lääke tehosi ja toi oikealla annostuksella apua. Sivuoireetkin olivat vain pieniä. Alkuun päänsärkyä muutaman päivän. Lääkityksen lisäksi seuraava etappini on pian alkava psykoterapia.

Vaikka pahin oireiluni on nyt ohitse, on sen jäljet edelleen näkyvissä ja usein huomaankin pelkääväni oireiden palautumista. Mielessäni on yhä muistot vaikeimmista päivistä, romahduksista julkisilla paikoilla ja huomaankin vältteleväni tietoisesti paikkoja, jotka ovat joskus laukeisseet oireiluni voimakkaasti.

Tähän loppuun haluankin herätellä tämän tekstin lukijoita kysymyksellä, miten teidän läheisenne ovat suhtautuneet mielenterveyden häiriöihin tai millaisia kokemuksia juuri itsellänne on avun saamisesta?

❤ Riina