Niin se on uskottava, että puoli vuotta on vierähtänyt hujauksessa. Tänne tultaessa suunnitelmissa oli olla täällä puoli vuotta, katsoa mitä saamme aikaan ja miten arki täällä lähtee rullaamaan. Toivoin, että tulisi jokin ahaa!-elämys tai rysähdys, joka näyttäisi meille sen suunnan, jäädäkö tänne vai palatako Suomeen loppuiäksi. Vaikka olemmekin tässä pari viikkoa pyöritelleet ajatusta lentojen lykkäämisestä, niin Suomeen lento lähtee alkuperäisen suunnitelman mukaan 1,5 viikon päästä – siis 10 päivän! 

Mutta mitä se tarkoittaa? Huomaan häkeltyväni, kun sanon että on aika palata kotiin. Asia ei enää ole niin. Tämä aika täällä on osoittanut, että meillä on koti täällä. Suomessa meillä ei edes ole kotia tällä hetkellä. Täällä on oma talo, iso piha, puutarha ja hiljaiset vuorenrinteet. Suomessa meillä ei ole edes vuokra-asuntoa, tavaramme on varastoituna ja sekin maallinen omaisuus tuntuu nyt vähän turhalta. Tietenkin Suomessa on tärkeä, henkinen koti. Siellä on sukulaiset, mummila, ystävät, päiväkoti, muskari. Oikeastaan ainoa asia, mitä olen täällä ikävöinyt, on ihmiset. 

Ajattelin pohdiskella, mitä tulen ikävöimään täällä Swazimaassa ja mitä taas jo odotan innolla Suomessa. Ehkä se selkeyttää vähän näitä fiiliksiä, molemmissa paikoissa on omat hyvät puolensa. 

Swazimaasta tulen kaipaamaan tätä elämisen muotoa, kun puutarha on yksi huoneistamme. On tilaa olla, lasten juosta ja leikkiä. Myös parisuhteelle on tehnyt hyvää, kun lääniä riittää ja on tilaa olla omassa rauhassa. Suurin osa päivästä kuluu ulkoilmassa ilman että tarvitsee lähteä minnekään. Luonto on lähellä, olemme osa sitä. Paljon perhosia, lintuja, apinoita, lehmiä, ötököitä, naapurin koirat. Kyllä niitä tulee ikävä, vaikka välillä ärsyttääkin varastelija-apinat. Tulen kaipaamaan sitä, että en ole koskaan yksin. Ihmisiä tulee ja menee, monista on tullut tärkeitä ja tuntuu oudolta, etten tiedä milloin taas nähdään. Tulen kaipaamaan sitä sosiaalista ja yhteisöllistä meininkiä, mikä täällä syntyy ihan itsestään. On ollut kiva tutustua paremmin sukulaisiin, miehen ystäviin, ja erityisesti lapsen serkkuihin. Ollaan oltu heille vähän kuin vanhemmat, niille joiden äiti tai isä asuu tai käy töissä muualla. Jään kaipaamaan sitä, että kaikki pitävät huolta toistensa asioista. Jään kaipaamaan lapsille kokkailemista. Kaipaan jo nyt tuoreita hedelmiä. Oman puutarhan satoa, kun voi käydä poimimassa teehen tai ruokaan mitä vain yrttejä. Kävellä ja katsella, mitä on tarjolla. Kaipaan varmasti hitautta ja sitä, että asioilla tai ihmisillä ei ole koskaan kiire.

Suomessa odotan innolla ystävien ja sukulaisten näkemistä. Sitä, että lapsi näkee mummin ja ukin ja serkun! Niin Suomessa on vain yksi serkku, kun täällä on ainakin 15, en ole ihan varma! Odotan suomalaista yksinoloa. Kesäöitä. Rantaa ja metsää. Koska täällä on nyt talvi ja melko kylmää ja sateista (ja siis todellakin villasukka-takki-villapaita-lämmikettä! -kylmä) ja olen katsellut postauksia Suomen helteistä ja valosta, niin kyllä odotan kesää ilolla. Se on sitten eri juttu, kauanko sitä kestää. Odotan Turun Föliä – ah, mitä luksusta kun voi katsoa aikataulut ja suunnitella matkoja minuutilleen. Täällä bussi lähtee sitten kun se on täynnä, toisaalta on ihan kiva että se peruuttaa hakemaan sinut kun näkee sinun kävelevän ”bussipysäkille” (niitä ei ole). Odotan asioiden sujuvuutta, odotan sitä ettei tarvitse aina odottaa. Odotan, että päästään lapsen kanssa kirjastoon ja Seikkailupuistoon ja muihin puistoihin. Hyvin suomalaista! Odotan, että lapsi pääsee päiväkotiin ja muskariin ja muihin lempipuuhiinsa, joista jo innolla puhuu. Odotan, että saan käydä suomalaisessa ruokakaupassa ja torilla, oijjoiiii mansikat ja herneet! Odotan, että saan tehdä ruokaa vain meille kolmelle – siis sitä, ettei aina tarvitse miettiä mitäs tehdään 10+ hengelle. Odotan mummilan saunaa ja tyttöjen iltoja. Tintån terdettä. Öisiä kävelyjä. Piknikkejä. Puistojoogaa. Pyöräilyä. Sitä Suomen kesää.

Nyt alkoi vaikuttaa siltä, että olen melko valmis palaamaan Suomeen. Ainakin toistaiseksi.