Lapsen elämää paljain varpain hirviösipsejä syöden
Täällä on ihana olla lapsen kanssa. Ei tarvitse taistella aamuisin pukemisen ja toppavaatteiden kanssa. Olen joutunut hellittämään myös kengistä, lapsi tykkää olla vain paljain varpain. Kaupungille lähtiessä täytyy käyttää lahjontaa, houkuttelua ja ehkä vähän kiristystä, jotta saadaan kengät jalkaan. Lapsi olisi myös samassa mansikkayöpaidassa, oli yö tai päivä, sade tai helle. Mitäs minä siihen sitten sanomaan. Ei aikatauluja, ei kiirettä mihinkään. Olimme Suomessa lähes poikkeuksetta myöhässä päiväkodista, vaikka oltiin herätty ajoissa. Mitä enemmän lasta hoputtaa ja käskee, sen hitaammin ja päättäväisemmin asiat etenee. Täällä ei ole ruuhkavuosia.
Mikä parasta, ei ole aikatauluja, suunnitelmia ja kiirettä. Ei tarvitse sopia leikkitreffejä, ei miettiä mihin puistoon menisi tai menisikö kirjastoon vai hoploppiin ja kenen kanssa. Leikkikavereita pyörii ympärillä koko ajan, aamusta iltaan. Isommat lapset pitävät ihan pienimmistäkin huolta. Asutaan melkein samassa pihapiirissä sukulaisten kanssa. On yleistä, että lapset ovat maalta kotoisin, mutta tulevat kaupunkiin asumaan sukulaisten luo koulua käydäkseen. Monet meidän sukulaislapsista asuu gogon eli isoäidin luona, lisäksi miehen veljen perhe asuu naapurissa kahden lapsen, ja toisen veljen vaimo neljän lapsen kanssa. Gogon luona asuu välillä myös vanhempia serkkuja, jotka käy high schoolia, orpoja sukulaisia ja vauvoja. En oikein ole vieläkään saanut näiden vuosien aikana selville, kuka asuu oikeasti missäkin ja kenen lapsia kaikki on.
Lapsella on ihana vapaus, mutta sitten on tämä äidin rauha. Siitä on harvoin mitään tietoa ja olo on useimmiten kuin kymmenen lapsen äidillä, kun yksikin tuntuu riittävän. Aistit on koko ajan ylikierroksilla ja muutun zombieksi. En voisi ikinä olla päiväkodissa tai koulussa töissä, olisin pää sumussa koko ajan. On minulle jo ehdoteltu pre schoolin perustamista tänne, mutta tässä asiassa tajusin ajatella ensin. On pitänyt totutella siihen, että ruokaa ei ikinä tehdä vain meille kolmelle vaan parasta on keittää valtavia kattilallisia koko armeijalle. Viikonloppuisin saatetaan tehdä aamupalat, lounaat, illalliset ja vähän välipaloja väliin. Ja koskaan ei tiedä kuka tulee syömään, onko lapsia 5 vai 10, tulevatko naapurinkin lapset ruoka-aikaan, ja muutama kaverikin kaupan päälle.
Nyt kun koulut on alkaneet, on päivisin yleensä ihanan rauhallista – paikalla käy vaan pari vauvaa ja naapurin taaperoa. Meidän toisesta huoneesta on muodostunut lasten leikkihuone, mikä on vähän hermojaraastavaa näin hiljaisuutta rakastavalle. Koko ajan valtava sekamelska, huutoa ja kuraa (koska lapset ei pidä kenkiä ja juoksee ulos-sisään-ulos-sisään kuralätäköiden kautta). Viikonloppu oli meteliä ja menoa täynnä, ja tänään olen vaan maannut sängyssä hiljaa. Tosin tämä oma rauha keskeytyi kun osa lapsista ei mennytkään kouluun, koska heidän koulukengät oli rikki ja oikean väriset sukat hukassa.
Alkuun olin vähän arka, mutta nykyään lapsi jo menee muutaman kymmenen metrin matkan muiden mukana kauppaan ostamaan tikkareita ja sipsejä. Lapset syö ihan hirveitä natriumglutamaattiaspartaamiväriainegmohirviösipsejä. Yritän tuputtaa enemmän hedelmiä, jotka nekin kyllä menee herkkuina alas. En tiedä miten saisin oman lapseni olemaan syömättä näitä monsterisipsejä, kun muut syö koko ajan. No vastaavasti aamulla kävin poimimassa puskassa jotain mustia jättivatukoita ja syötiin niitä ja litsejä. Olen joutunut hellittämään aika reippaasti kontrollifriikin luomuäidin tiukasta ruokavaliosta, vaikka meillä omasta maasta saakin tuoreita kasviksia. Lapsi on oppinut ihanan tavan jakaa ruokaa kaikille. Pienikin pulla jaetaan kaikkien läsnäolevien lasten kesken. Tai no ei i-han aina. Täällä oppii väistämättä epäitsekkyyttä, vähäinenkin jaetaan kaikkien kesken. Se jolla on, tarjoaa.
Välillä pihaan tulee reilu tusina pikkuapinaa hyppimään ja varastamaan puutarhan satoa. Mangojen alut, luumut, kesäkurpitsat, tomaatit… kaikki menee söpöjen, mutta varastamisen takia niiiiiin ärsyttävien viherapinoiden suihin (vervet monkey in english). Niitä on kyllä kiva katsella. Samoin kuin lehmiä, jotka välillä tulevat alapihalle märehtimään. Paitsi jos ne tunkeutuu meidän pihaan ja talloo kasvimaat! Aiemmin mainitsemani kukko on vielä elossa, se on yläpihalla ja kiekuu joka aamu ainakin viideltä. Lapsi herää usein siihen ja minä taas lapsen herättämänä.
Lapsi osaa suomea ja englantia ja on nyt alkanut myös toistella lasten sanomia siswatinkielisisä sanoja. Luulen, että hän osaa kohta kolmea kieltä! Kuulostaa hauskalta, kun hän on kääntänyt Ota kiinni mandariini! -huudahduksen englanniksi Catch me mandarine! Alkaakohan siitä perinne, joka kestää vuosikymmeniä näillä seuduilla.
