Yksinäinen

Mä olen joka päivä aika yksinäinen. Vietän 24/7 aikaa poikani kanssa hoitovapaalla ja ainoat ihmiskontaktit on yksveen ”tätätä äiti tissii” ja mieheni, joka opiskelee lähihoitajaksi ja on aina päivän päätteeksi puhkipoikki.

Mulla oli ennen paljon kavereita, sillon yläasteella. Sain jatkuvasti viestejä ja kyselyitä, että mitä tehtäis ja mitä kivaa keksittäis. Amiksessa ne kaverit vähän jäi ja kaveriporukka muuttui. Heti valmistumisen jälkeen muutin toiseen kaupunkiin, josta en tuntenut kuin silloisen mieheni. No eron jälkeen muutin takas kotikaupunkiin, josta en tuntenut juuri ketään. Työ onneks on ollut niin sosiaalista, että siitä riitti vapaa-ajallekin ja oli myös ihana olla hiljaa yksin kotonakin. Musta kuoriutui vähän kotihiiri ja erakko. Olin innoissaan, kun jäin äitiyslomalle töistä, sain luvan kanssa olla kotona joka päivä.

Sitten syntyi vauva ja yhtäkkiä olinkin ihan yksin pienen käärön kanssa eikä niistä ihmissuhteista mitä oli olemassa olekaan riittänyt enää täyttämään sosiaalisia tarpeita. Ystävät asuu kaikki eri kaupungeissa, perheellä on kaikilla omat kuvionsa ja itsellä raskauden jälkeen niin pelokas olo ettei saanut enää otetuksi yhteyttä keneenkään. Ajatteli, et en oo aiemminkaan pitänyt niin paljon yhteyttä, niin miksi sitten nyt muka pitäisin.

Onneksi päädyin kaupungin järjestämään vauvakerhoon ja sain sieltä pari kontaktia. Tein jopa sen rohkaisemana facebookin mammaryhmään ”etsin äitikavereita” ilmoituksen ja sitä kautta tutustuin pariin uuteen ihmiseen. Nyt on muutama whatsapp ryhmä, joissa yhdessä on aktiivista keskustelua. Eli parempaan päin menossa kai 🙂

Mutta se, että näkee paria ihmistä kerran kahteen viikkoon ei riitä. Piristää ja saa mielen huomattavasti paremmaksi, mutta myös surulliseksi siitä, miten pieneksi oma sosiaalinen elämä on kutistunut.

Kaupan kassalla haluaisin kertoa, miten hienosti jaksoin ekaa kertaa puuskuttamatta nousta jyrkän mäen. Tai lapsen korvalääkärissä kertoa kuinka me muutimme uuteen kotiin. Kassajonossa edelläni seisoo nainen kauniissa villasukissa, mutta en kehtaa sanoa sukista mitään. Olenko näin yksinäinen ja epätoivoinen? Minä. Olen. Yksin ja yksinäinen.

Sitten kaupanpihasta rattaita työntäessäni kotiinpäin, eräs iäkkäämpi nainen kävelee varovasti suojatien yli. Hymyilen hänelle kohteliaasti. Hän katsoo minua ja kertoo olleensa yksin tanssimassa eläkeläisten tansseissa. Kengät oli liukkaat ja pelotti kävellä. Siinä rinnakkain kuljimme hetken. Hän kurkisti nukkuvaa poikaani ja kiitti keskustelusta. Toivotti hyvät talven jatkot ja kehotti kävelemään varovasti liukkaalla säällä. Tämä kohtaaminen sai mieleni kirkastumaan ja tuntui hyvältä olla juuri siinä hetkessä. Aivan kuin aurinko olisi paistanut suoraan sydämeen.

Sitä ei aina ymmärrä kuinka pienestä voi jonkun elämä olla kiinni. Kuinka tärkeä voi olla saada hymy toiselta ihmiseltä. Miten hyvältä voi tuntua kokemus siitä, että kuljemme kaikki täällä yhdessä rinnakkain. Jokainen tarvitsemme toisiamme.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *