Ristiaallokossa

14.11.2014 miakaroliina

Ystävyydestä vähäsen

En ole itse aina ollut ehkä maailman parhain ystävä. Mutta mä pyrin siihen, ja mulle itselle ystävät on kaikki kaikessa, aina ollut. Mulla on muutama sellainen ystävä jotka on ollut mun vierellä jo reilut 10 vuotta, ja edelleen voin sanoa että nämä on mun ystäviä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen. Sitten on näitä jotka on ollut kuvioissa vain muutaman vuoden. Mulle on silti aivan sama kuinka kauan nämä ihmiset on mun vierellä kulkenut, jokainen on mulle hiton tärkeä, ja jokainen on suuri osa mun elämää. Joillekin ystävä voi olla oma äiti, isä, sisko, veli tai esimerkiksi avio- tai avopuoliso. Tottakai mun parhaista parhain ystävä on oma mies, ja mun sisko on mun ystävä, molemmat on mulle perhettä ja sitäkin kautta jo pelkästään äärimmäisen tärkeitä. Tästäkin huolimatta luokittelen ystävät ihan omaksi asiaksi mun elämässä, niillä on mulle mun elämässä todella iso merkitys. Ilman näitä kaikkia ihmisiä mun ympärillä en olis jaksanut tähän asti käydä tätä kaikkea läpi, vaikka onhan R ollut mun tukena, samoin kuin mun muukin perhe, mutta ystävien tuki on kuitenkin se oma juttunsa.

Kavereitahan voi olla vaikka kuinka paljon mutta kyllä sieltä joukosta erottuu ne oikeesti selvät ystävät. Mun elämäni aikana tässä on ollut ihmisiä joita oon oikeesti pitänyt ystävinä ja välittänyt näistä ihmisistä suunnattomasti, mutta valitettavasti välillä voi senkin suhteen pettyä, ja pahasti. Miten voi silti ihmisestä jota on vihannut pienestä asti, tulla sun ystävä? Itse mulle on käynyt näin, mutta sitä ystävyyttä ei tosin kestänyt kuin muutaman vuoden. Jälkeen päin asiaa ajteltuani, oon tullut siihen lopputulokseen, että oliko se kuitenkaan missään vaiheessa ystävyyttä, oliko se sellaista kuin sen olisi kuulunut olla. Ei, ei se ollut. Ei toisesta pahaa puhuminen oo mitään ystävyyttä, tai se että tahallaan satutetaan toista, tai keksitään asioita. Ja ei, en sano etteikö mussakin olisi vikaa ollut, varmasti oli, mutta tästä mulle tuli sellanen olo että mua on satutettu ja pahasti. Mulla on yks ihminen kenen kanssa ollaan tunnettu jo lähemmäs 20 vuotta, ja tämä ihminen on yksi mun parhaista ystävistä, ollut siitä vuodesta -95 asti. Kyllähän meilläkin on riitoja tähän aikaan mahtunut, mutta yksikään niistä ei ole ollut sellanen mitä ei olisi pystynyt selvittämään.

Ehkä tässä on sekin ongelma, kun on pieni kaupunki ja niin pienet on piiritkin. Jutut leviää ihan erilain kuin jossain isommassa kaupungissa, ja niin ikävä tosiasia kuin se onkin, aina on joku, jolla on tarve käyttää sitä värikynää vähän ehkä liiankin kanssa. Oon aina luullut että kun siitä teini-iästä päästään niin nää jututkin loppuu, mutta ei, kyllä ne senkun jatkuu aikuisenakin. Ehkä se on sitten se tarve niille ihmisille joilla ei tarpeeksi omassa elämässä ole mielenkiintoa. Mulle on tänäpäivänä aivan se ja sama puhutaanko musta jotakin, itse tiedän parhaiten miten ne asiat ovat, ennen asia ei ollut näin, mutta suosittelen tätä kaikille muillekin, pääsee huomattavasti helpommalla kun jättää ne värittäjät omaan arvoonsa.

Mutta oikeesti on maailman hienointa omistaa hyviä ystäviä, mulla itsellä on maailman parhaat ystävät. Ja se on asia josta oikeesti oon äärettömän kiitollinen, oon kiitollinen siitä että ne on jaksanut kuunnella mun itkut ja raivarit vuodesta toiseen, ja etenkin tällä hetkellä kun käyn läpi vaikeita asioita, on ne siltikin kaikesta huolimatta jaksaneet olla mun tukena. Ystävyys on kultaa, se on lahja, se on aarre, se on jotain mitä elämässä jokainen tarvitsee.

Mun blogin löytää nyt myös facebookista, joten kaikki nyt tykkäilemään sivusta. https://www.facebook.com/Ristiaallokossa

Hyvää alkanutta viikonloppua jokaiselle! =)

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

12.11.2014 miakaroliina

Tunnemyrsky

Alkuun hiton iso kiitos teille kaikille. Se, että mulla on oikeesti näinkin paljon ihmisiä jotka tsemppaa tämän asian kanssa, sillä on aika iso merkitys mulle. Eilinen postaus jännitti paljon, melkeimpä yhtä paljon kun alttarille kävely. Niin paljon pelkäsin kertoa tätä asiaa minkä kanssa tässä ollaan taisteltu. Päätin nyt aloittaa tämän kiertelemättä miltä tää kaikki on musta tuntunut.

Asia, jota toivot enemmän kun mitään muuta tässä maailmassa. Lapsi. Voin kertoa että se on kuin isku vasten kasvoja, hetkellinen elämänloppu, kuin joku kuolisi sun sisältä, kun sulle tullaan kertomaan ettette voi lasta saada. Tai voitte, mutta teidän ainut vaihtoehto on keinohedelmöitys, eli IVF. Se viha, katkeruus, suru, pettymys on jotain aivan järkyttävää. Koet ne kaikki tunteet samalla kerralla, siinä on aikamoista tunteiden vuoristorataa kerrakseen. Yrität pitää itsesi kasassa ettei kukaan saa tietää, päätät ettei kukaan saa tietää siitä, ettette voi saada lapsia. Miksi? Pelkäsin aluksi, että se on joku nolo juttu, mutta se on hemmetti elämää. Elämää joka oikeesti välillä on hyvinkin epäreilua, ja potkii vastaan aika hyvin.

Edelleen mieleen painuu ajatus siitä että miksi me, miksi meille ei suoda sitä asiaa jota niin palavasti halutaan. En voi sanoa ettenkö olisi enään katkera, tai tuntisi surua tai vihaa, olenhan minä, niitä kaikkia. En tarkoita että olen katkera kaikille ihmisille jotka ovat saaneet lapsia, tai odottaa tällä hetkellä lasta, en todellakaan. Lapsi on oikeesti lahja ihmisille, mutta niin valitettavaa kuin se onkin, niin kaikki ihmiset eivät tätä asiaa ymmärrä ja sisäistä. Se tuottaa vihaa ja surua.

Tämä on oikeesti sellainen asia jota ei voi kukaan muu ymmärtää kuin ne jotka kärsivät samasta asiasta, tai näin mä sen koen. En olisi ikipäivänäkään ajatellut tämän asian tuntuvan tältä, en ennen kun se osui omalle kohdalle. Ja ajankohta jolloin saimme asian tietää oli vain muutama viikko meidän häiden jälkeen. Tuntu hemmetin pahalta. Ja ajatelkaa, ihminen joka pelkää neuloja ylikaiken, ja pyysi äitinsä vielä pitämään kädestä vuosi sitten kun piti poskiontelot punkteerata, pitäisi nyt piikittää itseään päivittäin näiden hoitojen vuoksi. Jokaikinen päivä, vähintään viikon, kahta piikkiä päivässä. Se tunneryöppy kun tajusin tämän asian, oli jotain aivan järkyttävää.

Voin jälkikäteen sanoa, että kyllä on R ollut kovilla kun mun kanssani on tätä joutunut käymään läpi. Jostain kuitenkin löysin itsestäni tarpeeksi rohkeutta ja päätin pystyä siihen, ja niinhän mä pystyinkin, pienen panikoinnin jälkeen. Parin päivän päästä se oli jo helppo nakki, ja meni siinä kuin mikä tahansa muukin asia.Tämä kaikki pitäisi alkaa alusta tämän kuun lopussa, ja voin sanoa että edelleen mua pelottaa. Mutta ei niin paljon kun ensimmäisellä kerralla, ja tiedän että selviän tästäkin, mullahan on maailman paras mies rinnalla tukemassa mua, meillä on toisemme. Tiedän, edelleen yhtä siirappista.
Tässä pientä esimakua siitä mitä täällä pienessä päässäni ajattelen ja tunnen. Lupaan että aina ei silti näin synkkää tuu tää postaaminen olemaan, vaan eiköhän mun elämässä ole myös paljon positiivisiakin asioita. =)

Suhteet Oma elämä Rakkaus