Tunnemyrsky

Alkuun hiton iso kiitos teille kaikille. Se, että mulla on oikeesti näinkin paljon ihmisiä jotka tsemppaa tämän asian kanssa, sillä on aika iso merkitys mulle. Eilinen postaus jännitti paljon, melkeimpä yhtä paljon kun alttarille kävely. Niin paljon pelkäsin kertoa tätä asiaa minkä kanssa tässä ollaan taisteltu. Päätin nyt aloittaa tämän kiertelemättä miltä tää kaikki on musta tuntunut.

Asia, jota toivot enemmän kun mitään muuta tässä maailmassa. Lapsi. Voin kertoa että se on kuin isku vasten kasvoja, hetkellinen elämänloppu, kuin joku kuolisi sun sisältä, kun sulle tullaan kertomaan ettette voi lasta saada. Tai voitte, mutta teidän ainut vaihtoehto on keinohedelmöitys, eli IVF. Se viha, katkeruus, suru, pettymys on jotain aivan järkyttävää. Koet ne kaikki tunteet samalla kerralla, siinä on aikamoista tunteiden vuoristorataa kerrakseen. Yrität pitää itsesi kasassa ettei kukaan saa tietää, päätät ettei kukaan saa tietää siitä, ettette voi saada lapsia. Miksi? Pelkäsin aluksi, että se on joku nolo juttu, mutta se on hemmetti elämää. Elämää joka oikeesti välillä on hyvinkin epäreilua, ja potkii vastaan aika hyvin.

Edelleen mieleen painuu ajatus siitä että miksi me, miksi meille ei suoda sitä asiaa jota niin palavasti halutaan. En voi sanoa ettenkö olisi enään katkera, tai tuntisi surua tai vihaa, olenhan minä, niitä kaikkia. En tarkoita että olen katkera kaikille ihmisille jotka ovat saaneet lapsia, tai odottaa tällä hetkellä lasta, en todellakaan. Lapsi on oikeesti lahja ihmisille, mutta niin valitettavaa kuin se onkin, niin kaikki ihmiset eivät tätä asiaa ymmärrä ja sisäistä. Se tuottaa vihaa ja surua.

Tämä on oikeesti sellainen asia jota ei voi kukaan muu ymmärtää kuin ne jotka kärsivät samasta asiasta, tai näin mä sen koen. En olisi ikipäivänäkään ajatellut tämän asian tuntuvan tältä, en ennen kun se osui omalle kohdalle. Ja ajankohta jolloin saimme asian tietää oli vain muutama viikko meidän häiden jälkeen. Tuntu hemmetin pahalta. Ja ajatelkaa, ihminen joka pelkää neuloja ylikaiken, ja pyysi äitinsä vielä pitämään kädestä vuosi sitten kun piti poskiontelot punkteerata, pitäisi nyt piikittää itseään päivittäin näiden hoitojen vuoksi. Jokaikinen päivä, vähintään viikon, kahta piikkiä päivässä. Se tunneryöppy kun tajusin tämän asian, oli jotain aivan järkyttävää.

Voin jälkikäteen sanoa, että kyllä on R ollut kovilla kun mun kanssani on tätä joutunut käymään läpi. Jostain kuitenkin löysin itsestäni tarpeeksi rohkeutta ja päätin pystyä siihen, ja niinhän mä pystyinkin, pienen panikoinnin jälkeen. Parin päivän päästä se oli jo helppo nakki, ja meni siinä kuin mikä tahansa muukin asia.Tämä kaikki pitäisi alkaa alusta tämän kuun lopussa, ja voin sanoa että edelleen mua pelottaa. Mutta ei niin paljon kun ensimmäisellä kerralla, ja tiedän että selviän tästäkin, mullahan on maailman paras mies rinnalla tukemassa mua, meillä on toisemme. Tiedän, edelleen yhtä siirappista.
Tässä pientä esimakua siitä mitä täällä pienessä päässäni ajattelen ja tunnen. Lupaan että aina ei silti näin synkkää tuu tää postaaminen olemaan, vaan eiköhän mun elämässä ole myös paljon positiivisiakin asioita. =)