Nyt on taas koittanut se aika, kun joka kadunkulmassa ja aukiolla tulee vastaan hymysuinen lehtikauppias, joka heiluttelee kädessään Isoa Numeroa. Ilahdun joka kerta tämän näyn kohdalla, sillä lehden myyminen tarkoittaa monelle ainoaa mahdollisuutta ihmisarvoiseen työhön. Ja Iso Numero sellainen kauppatavara, josta voikin olla ylpeä. 

Olen kuitenkin viime aikoina saanut hämmästyä monia kommentteja, kun juttelen lehdestä ihmisten kanssa. Erityisesti häiritsee se, kun joku sanoo ostavansa lehden vain tukimielessä ja sitten unohtavansa sen lehtipinon alle. On tietenkin positiivinen asia, että ylipäätään ostaa lehden ja täten takaa sen muutaman euron tulonlähteen ihmiselle, joka sitä tarvitsee. Mutta samalla suren sitä, että hyvä sisältö jäi jälleen kerran lukematta. Iso Numero on nimittäin erinomainen lehti, jossa on paljon kattavia, pitkiä juttuja sellaisista aiheista, joita ei löydä oikein mistään muualta. Vaikka monet niistä onkin koottu muista julkaisuita, ovat nämä alkuperäistahot niin erilaisia sisällöltään ja kohderyhmältään, etten vielä koskaan vuoden Isoja Numeroita luettuani ole törmännyt samaan juttuun missään muualla.

Englannissa, jossa vastaavilla katulehdillä (Big Issue) on pitkä historia, on myös perinteisesti ollut paljon hyväntekeväisyysostajia, joilla ei ole aikomustakaan lukea lehteä. Tämä on kuitenkin jännästi muuttunut viime vuosina, kun monia paikallislehtiä on lakkautettu. Kaupungeissa, joissa Big Issue ilmestyy viikoittain, kysyntä onkin pompannut yllättäviin lukemiin, kun muut tiedonlähteet poistuvat kuvioista. (Tämänkin luin Isosta Numerosta).

Uusimmasta lehdestä luin myös jutun Sampsasta, ”Suomen Banksysta”, joka maalaa lähes järkyttävän oivaltavia sapluunagraffiitteja Helsingissä ja Pariisissa. Seuraavaksi nämä katujen taideaarteet pitäisi vain onnistua löytämään.