Jouduin metsästämään Huilia pitkään ja hartaasti, ennen kuin sain lehden vihdoin käsiini. Itä-Helsingin kaupat osoittautuivat toivottomiksi ja kukaan myyjistä ei ollut koskaan edes kuullut Huilista.

Vihdoin Akateeminen kirjakauppa pelasti minut totaaliselta epätoivolta. Siellä, samassa hyllyssä kaikkien tärkeiden lehtien kanssa Huilia löytyi vielä pinotolkulla. Huokaisin helpotuksesta, ja myhäilin koko kotimatkan lehti kainalossani.

Tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun pääsen lukemaan Vuoden laatulehden tittelin saanutta ekolifetyle-lehteä, joka on omien sanojensa mukaan ”riippumaton, kriittinen ja ihana”.

Harva lehti saa minut innostumaan näin jo ennen lukemista, mutta todellinen onni odotti vasta kansien välissä. Sana ”ekolehti” saattaa monen korvaan kuulostaa ikävältä ja saarnaavalta, nipulta pelottavia uutisia, joita ei halua lukea ennen nukkumaan menoa. Huili ei ole mitään näistä asioista. Sen jokainen artikkeli tuntuu saavan kutkuttavan tunteen aikaan mahanpohjassa, ja ihmettelemään, että miten joku onkaan voinut keksiä jotain näin ihanaa. Kaikista eniten itseäni riemastuttivat jutut hollantilaisesta kaupunkiviljelyjärjestöstä, joka perunaviljelmien sijasta toi naapurusoton pihalle sikoja, jotka huolehtivat ylijäävästä ruoasta ja hauskuuttivat pihan lapsia.  Sekä elokuvatutkija, jonka työnsarkaa ovat Hollywood elokuvat ympäristöajattelun muokkaajina. Muotikuvissa merkin lisäksi kerrotaan suunnittelumaa ja raaka-aineiden kotimaa.

Huilista löytyi myös kovasti kaivattua vastakaikua vastaheränneelle innostukselleni yksinkertaisempaa elämää kohtaan. Lisää laadukkaita, kestäviä vaatteita ja vähemmän kertakäyttölöytöjä. Ja värjäämättömät hiukset kunniaan.