Metsäjätti ja itku pitkästä ilosta

Suosittelen erittäin lämpimästi tätä:

Siinä on Pasi ja Janne ja kuvitteellinen suomalainen tehdaspaikkakunta, jonka tehdasta uhkaavat ”globaalin markkinatalouden paineet”. Pasi on lähtenyt Helsinkiin, opiskellut kauppiksessa ja palaa nyt vice president, new business development -tittelillä saneeraamaan lapsuudenkavereidensa työpaikkaa. Janne on jäänyt kotikuntaan ja alistunut siihen, että kun mikään ei kannata, niin ei kannata edes yrittää. Pessimisti ei joudu pettymään.

Olen lukenut Nousiaisen aiemmatkin kirjat, Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran. Vadelmavenepakolaisen luin yhdeltä istumalta ja nauroin vedet silmissä alusta loppuun. Se oli toimiva, täysin yli vedetty karikatyyri, romaanin mittainen vitsi, joka toimi juuri siksi, että henkilöhahmot olivat totaalisen yksiuloitteisia, olemassa vain vitsin tarkoitusperiä varten. Maaninkavaara olikin sitten vaikeampi: sekin oli vietävän hauska, mutta siinä oli myös perhe, joka menetti poikansa traagisesti. En osannut eläytyä perheen suruun, koska hei, tämähän on tämä läpihekoteltava hassu kirja, ei mikään oikea, vakava, koskettava romaani. Tuntui että noin hauska ja helppo kirjailija ei liikuta ihan sieltä syvältä.

Metsäjätin luin totisena nyökytellen, tietyissä tragikoomisissa kohdissa naurahtaen, ja loppupuolella puhkesin itkemään. Niin käy noin joka sadannen lukemani kirjan kanssa. Päähenkilöt eivät olleet yksiuloitteisia symboleja vaan ihan oikeita inhimillisiä ihmisiä. Sivuhahmoissa oli karikatyyrejä (erityisesti Pasin pomo Turo), mutta se taas palveli sanottavaa asiaa oikein hyvin. Sitä että vaikka juuri tällaista kammottavan moraalitonta Turoa ei oikeassa elämässä olisikaan, niin juuri noin ”globaalin markkinatalouden paineet” toimivat. Ja se on niin helvetin epäinhimillistä.