Mitä vaikeampaa, sen parempaa
Ennen oli kaikki paremmin -näkökulma täällä, iltaa. Tämä seuraava nurina on melko lailla suoraan kopioitu, käännetty ja referoitu Filter-lehden loka-marraskuun numerosta. Painotukset voivat olla bloggaajan omia.
Filterissä taas viitattiin tähän Slate-verkkolehden juttuun, jossa muistellaan, millaista oli silloin, kun ei voinutkaan kuunnella mitä vain haluamaansa musiikkia parilla klikkauksella. Kun musiikki piti ensin ostaa Anttilan top tenistä tai nauhoittaa c-kasetille Radiomafian Lista-ohjelmasta tai tupladekillä kaverin vinkuvasta c-kasetista. Joku minua vanhempi voi muistella vieläkin vaikeampia aikoja, jolloin rock-musiikkia tuli radiosta vain tunti viikossa, jne.
Avainsana tässä oli nyt se vaikeus. Viihde ja harrastaminen oli vaikeaa, ja siinä juuri olikin se viehätys. Viitseliäisyydestä tunnisti tosifanin. Eikä vain musiikissa.
Jos teini halusi kuulua idolinsa fanikerhoon, hän kirjoitti Suosikista kopioimaansa englantilaiseen osoitteeseen ensin kirjeen, sai sieltä jonkinlaisen maksuosoitteen, jonka kanssa suunnattiin Syppiin tai Koppiin tekemään kansainvälistä maksuosoitusta. Pankkineitikään ei oikein tiennyt, miten se tehdään, joten siihen reissuun oli hyvä varata aikaa. Pitkän odottelun jälkeen Englannista tai ehkä Amerikasta tuli kirjekuori, jossa oli fanilehdykkä, nimmarikortti, fanikerhon jäsenkortti, t-paidan tilauslomake tai jotain vastaavaa. Se oli täyttymys!
Enkä kyllä todellakaan aio paljastaa, mihin fanikerhoon kuuluin.
Olemmeko onnellisempia nyt, kun kaikki on saatavilla? Fanitus tapahtuu Facebookissa, ja kaiken idolia koskevan infon voi klikkaamalla tilata omaan feediinsä. Minkä tahansa fanilippiksen voi tilata mistä päin maapalloa tahansa. Filatelisti löytää kaikki haluamansa postimerkit saman tien. Saman asian ihmisiä on verkko täynnä, ja niinpä harrastaja kuuluu heti johonkin joukkoon, ei ole paikkakunnan tai Suomen ainoa XXXXXX-friikki. Googlella löytää ainakin sata tai miljoona idolin haastattelua, kuvaa ja videopätkää. Kaikki on helppoa. Mutta onko se hyvä asia?
Miksi me sitten tykkäämme taas, pitkästä aikaa, kaikesta vaikeasta ja hitaasta? Itsekasvatetuista vihanneksista ja yrteistä, vinyylilevyistä, käsitöistä, juoksuharjoittelusta, polkupyöräilystä (vanhalla tai vanhannäköisellä pyörällä), taikinajuurista, juna- tai laivamatkustamisesta.
Filterin jutussa rinnastetaan jopa hipsterit amisheihin, ja kieltämättä ne parrat näyttävät vähän samoilta.
Lehden mukaan vastaus on, että mitä enemmän näemme vaivaa mielihyvän saavuttamiseksi, sitä enemmän nautimme siitä. Tähän liittyy myös Walter Mischelin vaahtokarkkikoe, josta yhä edelleen vähän väliä uutisoidaan. 1968 aloitetussa kokeessa nelivuotiaille lapsille annettiin mahdollisuus joko syödä yksi vaahtokarkki heti, tai odottaa ja saada myöhemmin kaksi karkkia. Koehenkilöiden jatkoseuranta osoitti, että ne lapset, jotka pystyivät hillitsemään itsensä ja odottamaan, pärjäsivät myöhemmin paremmin koulussa, töissä ja elämässä ylipäänsä.
Minusta on jokatapauksessa jotenkin onnellista, että ehdin hoitaa teinifanitukseni silloin vielä, kun se oli vaikeaa. Silloin se oli aitoa rakkautta, ei mitään päiväperhoilua.