My name is Bond, Lisbeth Bond
Kävin katsomassa The Girl with the Dragon Tattoon, jonka nakuilu-julisteesta sain näppylää taannoin. Odotukset eivät olleet korkeat, arvostelujenkin perusteella elokuva vaikutti enemmän siltä että huhhuh, katso kuvat, seksivau.
Mutta leffahan olikin genressään oikein mainio. Genreksi määräytyi jo näyttävän alkutekstijakson (ja tietysti Daniel Craigin) perusteella jonkinlainen femi-Bond.
Ei se kuitenkaan niin hyvä ollut, ettenkö olisi ehtinyt jo teatterissa pohtia kaikenlaista. Muun muassa sitä, miten ihmeessä Millennium-sarjasta on tullut niin valtava juttu, että ihmiset ympäri maailman katsovat siitä jo toista filmatisointia parin vuoden sisään. Että miksi tästä jotenkin nauttii, vaikka tietää ihan täsmälleen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun ei se tarina ihan oikeasti kovin kummoinen ole, leffamuodossa ainakaan. Joku hasardi äijä jossain eksoottisen kylmässä pohjoismaassa kiduttaa ja tappaa naisia, jaahas. Se vaikuttaa samanlaiselta kuriositeetilta kuin James Bondin konnat, eikä todellakaan miltään yhteiskunnalliselta kritiikiltä, saati että siihen mitenkään samastuisi. (Ehkä juuri siksi on hyvä, että tarina on niin tuttu. Ei jää enää pohtimaan, että mitä järkeä.)
Mutta siinä on Lisbeth Salander. Kiinnostava, syvä ja ristiriitainen hahmo, ja samalla erittäin epätodennäköinen Hollywood-sankari.
Varmasti monia väsyttää mainstream-leffojen kapea naiskuva – myös ne näennäisradikaalit Sinkkuelämää-tyyppiset naisnaiset. Lisbeth on aivan eri kaliiberia. Tässä leffassa mies ei pelasta naista, vaan Lisbeth pelastaa itsensä James Bondin, miesten kuninkaan, varmalta kuolemalta hujauttamalla konnaa golf-mailalla otsaan. Hyvin epänaisellista, suorastaan vallankumouksellista!
Täällä tämä joku (guuglaamalla löydetty kirjoittaja jonka relevanssista ei ole tietoa) on sitä mieltä, että ”The Girl with the Dragon Tattoon tyyppiset elokuvat ovat paljon tarpeellisempia kuin äkkiseltään ajattelisi. Meillä on vakava puute Lisbeth Salanderin kaltaisista naishahmoista, joita määrittelevät heidän tekonsa eivätkä heidän sukupuolielimensä.” Kirjoittaja myös ennustaa, että David Fincherin Lisbethillä on merkittävä vaikutus siihen, miten Hollywoodissa jatkossa kuvataan naisia.
En ole ihan vakuuttunut. Lisbeth on maailmalle liikaa. Lisbeth on kirjassa tietysti ihan tarkoituksellisesti liikaa, mutta toimiiko sellainen box office -hitissä?
New York -lehden jutussa (relevanttia siis) pohditaan, ”miksi naiset jotka rakastivat kirjaa eivät aio mennä katsomaan elokuvaa”. Tämä pohdinta pohdittiin markkinatutkimuksen perusteella jo ennen kuin elokuva edes tuli ensi-iltaan. Syyksi veikkailtiin muun muassa sitä, että naiset haluavat, erityisesti jouluna, käydä katsomassa eskapistisia treffileffoja. Eivät raiskauksia.
Ja oikein ennustivat: Leffan avausviikonloppu myi sen verran huonosti, että kakkos- ja kolmososan tekeminen on kuulemma jo vaarassa. Se siitä naiskuvan muuttamisesta.
Mutta kaikesta huolimatta, minusta leffa on kelpo viihdettä, hauska variaatio Bond-seikkailuista. Nauroinkin pari kertaa.
PS. Ja vielä pari asiaa Lisbethistä, pakko sanoa nyt, vaikka rönsyilee:
- Täällä hauska kooste siitä, miten Rooney Maran Lisbethiä on eri arvioissa kuvailtu.
- Minusta on omituista, että Lisbethistä tehdään massojen esikuvaa, jonka mukaan pukeutua (H&M:n Lisbeth-niitti-nahka-mallistoon) ja elää (hutkia golf-mailalla, vittuilla sivullisille?). Tuskin Lisbethiä on tarkoitettu miksikään tyyli-ikoniksi, ja tämä fiktiossa niin trendikäs ”oikeus voittaa vain jos kostat ja väkivaltaisesti” -filosofia ei myöskään ole hirveän käyttökelpoinen tosielämässä. Jos joku on kiinnostava hahmo, niin onko sitä pakko yksioikoisesti fanittaa? (Olisin muuten voinut esittää ihan saman kysymyksen esimerkiksi ikisuosikistani Zlatanista.)