”Tytöt on tyttöjä”, raiskain ja pariseksuaalit
Uudemmat neurososiologiset tutkimukset ovat vahvistaneet aiemmat teoreettiset mallit, joiden mukaan yksi keskeisimmistä elättiluokan synnyn syistä oli paitsi taloudellinen mullistus, myös – ja ennen kaikkea – koiraiden fysiologinen kyvyttömyys mukautua nopeasti muuttuneen yhteiskunnan tarpeisiin. Koiraan elimistön ylivilkas testosteronituotanto hidastaa aivokuoren toimintaa erityisesti otsalohkon ja hippokampuksen alueella, minkä vuoksi koirailla oli tuntuvia vaikeuksia selviytyä työelämässä, jossa monitaitoisuus korvasi kapea-alaisen erityisosaamisen yhä useammilla aloilla.
Koiraiden markkina-arvo pieneni, ja ilman työtä tai työttömyyskassoja suurin osa niistä jäi valtion taloudellisen tuen armoille. Työelämän lähes täydellinen naisistuminen tapahtui yhdessä massiivisessa työkulttuurin murroksessa.
Uudessa työmarkkinatilanteessa naisten oikeuksien liike harppasi eteenpäin ja kasvoi pienten, valistuneiden piirien harrastusmuotoisesta toiminnasta laajamittaiseksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi. Naispuolueen perustamisasiakirja päivättiin 6. päivälle joulukuuta vuonna 2023.
Tuosta kaikesta seuraa yhteiskunta, jota hallitsevat naiset. Eikä se ole mitenkään parempi yhteiskunta, päinvastoin. Se on Neuvostoliittoa, Orwellia ja Atwoodiakin pahempi totalitarismi, jossa miehistä, siis koiraista, on tehty naisten sähkövöillä komennettavia orjia. Parisuhteista on siirrytty heimoelämään, joitakin jäljelle jääneitä pariseksuaaleja hyljeksitään ja haukutaan monoiksi. Kenelläkään ei ole mitään omaa, peilit ja kaikki ulkonäköön liittyvä pinnallinen krääsä on ankarasti kielletty.
Tällaisen maailman maalaa esikoiskirjailija Jan Salminen juuri ilmestyneessä romaanissaan Äidinmaa.
(Tammen sivuilta otetussa kuvassa on muuten kannessa eri nainen kuin kädessäni olevassa kirjassa.)
Asetelma on aivan valtavan herkullinen ja provokatiivinen. Äkkiseltään voi yhdellä jos toisellakin nuorehkolla naisella nousta niskakarvat pystyyn, mutta oikeastaan kirjassa kritisoidaan kaikkia. Salminen käyttää vanhaa hyvää keinoa: näyttää epäkohtia kääntämällä roolit ylösalaisin. Mitä jos miehistä puhuttaisiinkin kuin naisista? Mitä jos naisista puhuttaisiinkin kuin miehistä? Tai jos miehistä puhuttaisiin kuin maahanmuuttajista? Tai jos heteroavioliitto olisi ”epänormaali” pienen vähemmistön juttu?
Vahti pyysi Railoa laskemaan housunsa. ”Ole nyt reipas poika. Näytä tytöille, mitä sinulla siellä on. Haluathan sinä itsekin sitä. Äläkä näytä noin hämmästyneeltä, onhan minulla silmät päässä. Näin, kuinka vilkuilit heitä. Luulitko, etten huomaisi?”
Railo mumisi jotain, mistä en saanut selvää.
”Minäpä autan”, vahti sanoi.
Vetoketju rahisi, kun Railon housut avattiin. Naiset purskahtivat nauruun, ja nyt Railokin hörähti niin kuin käynnissä olisi ollut yhteinen, hilpeä iltapäiväleikki. Hän kuulosti pieneltä ja hämmentyneeltä pojalta, juuri sellaiselta kuin oli.
”Melkoinen karvapehko”, eräs lenkkeilijöistä sanoi. ”Ei taida pahemmin ajella alapäätään. Katsokaa, kuinka se aivan kimaltelee hiestä.”
”Ja mikä lemu tuosta mättäästä nousee”, toinen nainen sanoi. Kuulin inhon ja huvittuneisuuden hänen äänessään.
”Sen raiskain on groteskin kookas. Ei pieni ja solakka niin kuin nuorilla pojilla pitäisi olla.”
”Eläimellinen”, vahti sanoi. ”Koominen.”
Teoksen monitahoisuus, tarkkanäköisyys ja poleemisuus tekivät siitä erittäin kiinnostavan, vaikka noin kaunokirjallisesti olisin kaivannut selkeyttä, karsimista, vähemmän tilitystä ja erilaisempia kertojaääniä.
Hieman hämmästelen, etten ole nähnyt enempää keskustelua kirjasta, jonka teema kuitenkin todistetusti herättää varsin voimakkaita tunteita.
Miehet ja naiset, kehotan teitä kirjakauppaan! Ja sitten tänne kertomaan lisää mielipiteitä ja totuuksia.