Perussuomalaiset parvekejumalat

Jonotin Anja Snellmanin Parvekejumalia kolme kuukautta kaupunginkirjastosta. Olin hyvin utelias, kuten aina integraatioaiheista, vanha mamuhyysääjä kun olen. Kirja oli vielä saanut loistavia arvioita. Sunnuntaina luin Parvekejumalat loppuun, ja se pyörii mielessäni yhä koko ajan, se ja sen arviot.

Suunnilleen kaikissa googlaamissani kritiikeissä toistuu ajatus siitä, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä huolellisesti, kertoo suomalaisesta monikulttuurisesta arkitodellisuudesta, avaa silmämme ja niin edelleen.

Fifin juttu on ainoa löytämäni poikkeus, tosin se ei varsinaisesti ole kaunokirjallinen kritiikki. Ja Fifin jutun tyyliin, tekee mieli lainata muita arvosteluja.

Hesari: Anja Snellmanin romaani hahmottelee meille tietämättömille, minkälaista maahanmuuttajien elämä voi olla.

Etelä-Saimaa: Snellman onnistuu romaanissaan siinä, mihin harva nykyisessä monikulttuurisuuskeskustelussa tuntuu kykenevän: näkemään yksittäisten asioiden yli ja läpi, katsomaan kohti suurempia kokonaisuuksia ja asiayhteyksiä, nostamaan esiin keskeisimmät kysymykset ihmisyydestä ja oikeudesta ihmisenä olemiseen.

Lapin Kansa: Snellmannin empatiakyky molempia kirjan fiktiivisiä henkilöitä kohtaan on kerrassaan upeaa, ja myös uskottavaa. Sivuilta välittyy huolellinen ja tarkka perehtyminen aihetta kohtaan.

Kirjasieppo: Olisi hienoa, jos Parvekejumalat jotenkin lisäisi ymmärtämystä maailmassa. Se tosin edellyttäisi, että sen lukijoiksi tulisivat kaikensorttiset kiihkouskovaiset.

Panu Rajala: Anjalla on merkillinen taito nähdä ajan ilmiöitä elävästi, saada ne kieleltään helähtämään. Hän tutkii aiheet, mutta osaa myös eläytyä, omaa jonkun intuition vieraaseen, jonka tekee tutuksi.

Minulle kirjasta nousi yksi suuri kysymys: Onko kirjailija todella tehnyt taustatyönsä? Onko hän tutustunut somalialaiseen kulttuuriin, somalialaisiin maahanmuuttajaperheisiin, islamiin, sosiologisiin tutkimuksiin? Itse en ole tutustunut, mutta jostain syystä en vakuuttunut, että Anja Snellmankaan olisi. Hän on kyllä opetellut somalinkieltä: tekstissä vilahtelee tuntemattomia sanoja ja lauseita, joita ei selitetä tai käännetä. (Tosin ne voisivat olla pelkkää siansaksaakin, menisi täysillä läpi.) Iga raalli ahow, aabbe! Mutta kielen opettelu on aivan eri asia kuin kulttuuriin tai ihmisiin tutustuminen.

Miten kaikki kirjan lukeneet kriitikot ja toimittajat ja bloggaajat voivat olla sitä mieltä, että ”Anja Snellman ei kirjoita norsunluutornista vaan arkitodellisuudesta” ja että ”Parvekejumalat ei saarnaa eikä osoittele”?

Minun mielestäni Parvekejumalat on niin yksipuolisen länsimaisesta näkökulmasta kirjoitettu, että en tiedä mitä sanoa. Länsimaisin silmin filtteröity näkemys kaikesta pahasta, ei lainkaan yritys ymmärtää tai selittää. Ja osoitteleva, todellakin.

En ollenkaan, yhtään, ikinä, halua puolustella tai vähätellä naisten ja tyttöjen sortamista, kunniaväkivaltaa tai uskontojen ahdasmielisyyden aiheuttamia ongelmia. Mutta kun romaanin kuvaamassa yhdessä ja samassa somaliperheessä koetaan kaikki klitoriksensilpomiset, kunniaväkivallat, huntu- ja muut pukeutumis- ja meikkausongelmat, huonosti käyttäytyvät veljet, tytärtään vihaava isä, hiljennetty ja hakattu äiti. Mitään, kerrassaan mitään, positiivista tai edes vähän inhimillistä ei löydy päähenkilö Aniksen perheestä.

Ja Anis puolestaan haluaisi länsimaistua, niin kiihkeästi, ettei kyseenalaista mitään täkäläistä, eikä koe minkäänlaisia identiteettikriisejä, mitään kaipuuta omaan kulttuuriinsa tai edes johonkin osaan sitä.

Veljiä eivät koske mitkään perheen ankarat säännöt ja he käyttäytyvätkin kuin idiootit, seuraavat Anista joka paikkaan ja kantelevat tämän rikkomukset vanhemmille. Anis kutsuu heitä perskärpäsiksi. Puuttuukohan somalikulttuurista sisarrakkauskin? Anis kuuraa, tiskaa, kokkaa, siivoaa kotona loputtomasti ja asuu pikkuruisessa kodinhoitohuoneessa, jonka oveen asennetaan lukko, jottei Anis karkaisi pahoille teille. (Lukko tosin ei esiinny kirjassa asentamisen jälkeen mitenkään eikä tunnu haittaavan Aniksen tekemisiä, mutta saatiinpa nyt sekin mainittua. Ja siihen nähden kuinka tiiviisti perskärpäsveljet tarinan alussa seuraavat Anista, hän pääsee kyllä ihmeen helposti kaikenlaisiin salassa pidettäviin rientoihin sitten kun on tarinan kannalta tarpeen. Voin olla turhantarkka tässä, mutta epäjohdonmukaisuudet lisäsivät epäuskoani kaikkea kohtaan.)

Ilmeisesti puoli Suomea on sitä mieltä, että tämä on ”elämänmakuista” – millä perusteella? Mistä hitosta me akateemiset keskiluokkaiset kantasuomalaiset toimittajat tiedämme, että tällaista on elämä Vuosaaren mamukerrostaloissa? Ainakaan minä en ole nähnyt tällaista kuvausta edes mediassa, puhumattakaan että siinä ihka-aidossa todellisuudessa. (Joojoo tilastot, mutta ne eivät kuvaa kuin ihan pientä osaa koko elämästä.) Mutta kieltämättä, en tiedä.

Löysin sentään HBL:stä ja Ilta-Sanomien arkistosta jutut, joissa somalialainen Saido Mohamed kommentoi kirjaa (on siis löydetty yksi ja sama somalinainen haastateltavaksi kumpaankin lehteen, tämäkin on mielenkiintoista). Hänestä Parvekejumalat antaa väärän kuvan somalikulttuurista, mutta varsinaisia virheitä hän ei ainakaan näissä haastatteluissa kirjasta osoita.

”Ei voida mitenkään väittää, että kaikki somaliperheet toimisivat niin väärin kuin Snellman kuvaa kirjassaan”, Mohamed sanoo HBL:ssä. Eihän Snellman toki niin sanokaan. Hänellä on kirjailijan vapaus esittää juuri sellainen fiktiivinen muslimiperhe kuin itse haluaa.

Mutta kun Parvekejumalien perhe on niin stereotyyppinen ja kaikkien kliseiden mukainen, niin miten niin tämä kirja ”osuu keskustelun keskiöön”? Tässä on nämä jo iät ajat tiedossa olleet kauhut lueteltu peräkkäin, ilman mitään uutta (kieli toki on erinomaista). Tämä ei auta ymmärtämään ongelmien juuria tai löytämään ratkaisuja. Paljon mielenkiintoisempaa ja varmasti rajumpaa luettavaa olisi ollut sama kertomus esimerkiksi sen hirviöisän näkökulmasta, joka haluaa murhata enkelimäisen ihanan, lahjakkaan ja oikeamielisen tyttärensä.

Ei Parvekejumalat lisää mitään ymmärrystä. Minä kutsuisin sitä populistiseksi, yksinkertaistavaksi, perussuomalaiseksi kirjallisuudeksi. 

Jos haluaa todella ymmärtää maahanmuuton yhteentörmäyksiä, voi lukea vaikka ruotsalaista Marjaneh Bakhtiaria, jolla on taustatyö tehtynä ihan lapsuudesta lähtien.