Barcelona ja Barcelona

Pilasin lauantai-iltani elokuvalla Biutiful. Leffa ei ollut huono, ei ollenkaan, mutta se oli niin karmea, että itketti ja tuli vilu ja masennus.

Ja kun nyt on tällä palstalla ollut puhetta kulttuurituotteiden todellisuuskuvausten uskottavuudesta, niin tällä kertaa nielaisin koko jutun. (Paitsi en niitä henkimaailma-asioita, jotka olisi hyvin voinut jättää pois ja elokuva olisi siitä vain jäntevöitynyt.)

Alejandro González Iñárritun ohjaama tarina kertoo nelikymppisestä yksinhuoltajaisästä Uxbalista, joka selviytyy parhaansa mukaan puolirikollisena mutta hyväsydämisenä laittoman työvoiman diilerinä Barcelonassa. Hän saa tietää sairastavansa syöpää ja kuolevansa pian, ja yrittää siksi järjestää läheistensä asioita mahdollisimman hyvään kuntoon ennen kuolemaa. Se ei oikein onnistu, kaikki kääntyy vain pahemmaksi, ja ainakin minun sydämeeni sattuu. En yleensä kauheasti liikutu fiktioelokuvista, mutta tässä paperittomien kodit ja työolot ja toivottomuus toivat niin elävästi mieleen kaiken, mitä näin ja kuulin viime syksynä Ateenassa, että tunsin katsovani ihan todellisia asioita. Tämmöistä se on.

Barcelonan peruslänkkärituristi tunnistaa vain muutaman kerran kuvissa vilahtavista Sagrada Familiasta ja Torre Agbarista. (Niin ja kerran afrikkalaiset erehtyvät myymään kamojaan Plaça de Catalunyan ympäristössä, mutta siitä tuleekin heti katastrofi, poliisin pillit huutavat ja ne kivat terassipöydät siinä poikkikaduilla kaatuvat ja turistien päivä on pilalla.) Muuten tässä elokuvassa liikutaan niin sanotusti eri kaupunginosissa.   

Uxbalia esittää aivan mahtavasti Javier Bardem, joka on sattumoisin näytellyt pääroolin myös toisessa Barcelonaan sijoittuvassa elokuvassa, Woody Allenin Vicky Cristina Barcelonassa. En voinut olla ajattelematta tuota Allen-elokuvaa eilen; niitä kauniita Barcelona-kuvia, elämää katukahviloissa aurinkovarjon alla, taiteilijoita viinilasi kädessä cocktail-tilaisuuksissa, seksiä ja intohimoa ristiin rastiin. Sekin oli täysin uskottavaa Barcelona-kuvausta, mutta – niin, eri kaupunginosista.

Minua on paljon mietityttänyt tämä suurten kaupunkien erilainen kokeminen. Olen jutellut paperittomien ja huono-osaisten afrikkalaisten kanssa monista Euroopan metropoleista, Pariisista, Milanosta ja juurikin Barcelonasta, ja keskustelut ovat olleet täysin absurdeja. ”Ai olet asunut Ranskassa, minäkin olen, missä siellä? Öö, siis missä? Ahaa, jaa, missä se on? Aa, niinpä tietysti, Pariisin lähiö, niin niin, niitä joissa on niitä mellakoita, olen kuullut uutisista. Juu, olen monta kertaa käynyt Pariisissa, lempikaupunkini, mutta, hmm, en lähiöissä, paitsi että lentokenttämetrohan menee niiden läpi. Tykkään eniten kahdeksannesta kaupunginosasta, ystäväni asuu siinä ihan Austerlitzin aseman vieressä, tiedäthän, siitä on kiva kävellä Seinen rantaan iltapiknikille. Ai sä et ole koskaan käynyt lähelläkään Seineä, jahas, juu, no niin.”

Tässä vinkki maailman järjettömyyden ja epäreiluuden potemiseen: katsokaapa peräkkäin nämä kaksi Barcelona-kuvausta, Vicky Cristina Barcelona ja Biutiful. Alla trailerit alkupaloiksi.

(Ja Iñárritun haastis muuten tuoreimmassa Imagessa 1/2011.)

http://www.youtube.com/watch?v=39PuFOTjtk8

http://www.youtube.com/watch?v=m_OrqZQV8p8