Annatteko rahaa katulapsille?
Hyvaa uutta vuotta tietty, ensin. Mun vuoden eka pettymys tuli jo: oaxacalaista kokkikurssia ei sittenkaan jarjestetty uudenvuodenpaivana, vaikka vaittivat, etta jarjestetaan. Nain ollen en opi kayttamaan taivaallista korianteria joka ikisessa ruoka-annoksessa, ja elamani ei taten parane vuonna 2013.
Nyt on siis vain hengailua. Hengaillessa multa katoaa rahat taskuista. Kaikki kolikot jakelen kerjalaisille. Kerjalaislapsille tai niiden vanhemmille. Ja lapsille, jotka yrittavat myyda tikkareita tai kirjanmerkkeja tai huiveja.
Pari paivaa kavelin niiden ohi, vaikka kirpaisi. Niin suomalaiset kai yleensa tekevat, vai tekevatko? Niinhan Matti Vanhanenkin neuvoi tekemaan (Suomessa). Miten te teette? Ja miten sen perustelette?
Mina ajattelin ne perinteiset: etta en voi antaa kaikille, en voi pelastaa koko maailmaa, ja ehka yritin tuollaista vanhasmaista perusteluakin.
Mutta kauan en pystynyt. Olen ollut niin uppoutunut omiin asioihini ja omaan napaani viime aikoina, etta on huono omatunto suunnilleen kaikesta, ja paatin aloittaa omatuntoni rauhoittamisen Meksikon alkuperaiskansoista.
Laitan siis kaikki vaihtorahakolikot taskuihini ja jakelen niita lahes kenelle tahansa pyytajalle. Ei toki puhuta isoista summista, kun isoin kolikko on arvoltaan noin 60 senttia, mutta paivan aikana tulee kylla lukuisia tapahtumia kirjanpitoon.
Huomaan joitakin automaatioita. Mita sopompi lapsi, sita varmemmin annan, ja sita isomman kolikon. Pienemmille varmemmin kuin isommille. Likaisemmille varmemmin kuin siisteille. Imettavat naiset ovat bonusasiakkaitani.
Aika julmaa. Tietenkaan mulla ei ole mitaan tietoa, etta pienille ja sopoille annetut rahat menisivat parempaan tarkoitukseen kuin rumille tai kammatuille annetut. Nama eivat kayta mitaan reilun kaupan sertifikaatteja. Todistan siis itse, etta armeliaisuuskin, kuten vissiin kaikki asiat maailmassa, toimii parstakertoimella.
Tasoittaakseni julmuutta olen sittemmin pyrkinyt antamaan kolikon myos juopon nakoisille miehille.
Kerran minua lahestyi kahvilan avoimen ikkunan kautta kaksi poikaa, yksi noin kuusivuotias ja yksi korkeintaan nelivuotias. Olisivat myyneet jotain marionettia, mutta puistelin paatani ja kaivoin taskujani. Siella oli yksi 10 peson kolikko ja ja pari yksipesoista. Ojensin reilusti ison rahan. Isompi poika nappasi sen, ja pienempi alkoi heti vaantaa kasvojaan itkuun. Ou nou, en muistanut etta lapset eivat ole reiluja. Sanoin niille etta jakavat, mutta isompi yritti, etta anna lisaa. Naytin ettei ole kuin jamat ja vaadin tasaverotusta. Hammastyksekseni isompi lopulta kaivoi kolikoita taskustaan ja antoi pienemmalle jotakin. Pienempi tuskin osasi laskea paljonko sai mutta eipa ainakaan ruvennut parkumaan. Ehka hammentavin kasvatustilanteeni koskaan.
Ainoat joille olen kategorisesti kieltaytynyt antamasta ovat ”musikantit”, jotka eivat kertakaikkiaan osaa soittaa tahi laulaa ja pilaavat lomani aanimaiseman. (Pahimpia ovat ne, jotka kayttavat megafonia. Siis laulavat megafoniin.) Heille maksaisin mieluusti siita, etta olisivat hiljaa, mutta luulen, etta en saisi tata viestia perille. Ja nain ollen kolikko antaisi virheellisen kuvan, etta heidan palveluksilleen on markkinoilla kysyntaa ja kannustaisi heita jatkamaan.