Kriittisyyden kuolema

Oliko siinä jotain hyvää, kun ei ollut vielä internetiä, blogeja, YouTubea, sataa  tv-kanavaa ja tuhatta aamushow-radiopersoonaa?

Oli rima. 

Kaikkea ei julkaistu. Tietysti on aivan helkkarin hyvä, että kaikenlaista eri tavoin kiinnostavaa pääsee nykyään esiin eri väyliä pitkin. Se on rikastuttavaa ja virkistävää, vaikka siinä olisikin kielioppivirheitä.

Mutta kun kaikki julkaistaan, ja kun viihtymisen tavat ovat monimutkaistuneet,  julkaistaan myös paljon sellaista, jota ennen vanhaan kutsuttiin painokelvottomaksi. Siis ihan törkeän huonoa.

Minulla on teoria, että riman asteittaisen katoamisen myötä myös eräs toinen rima on vajonnut alaspäin: kriittisyyden rima. Itsekritiikistä nyt puhumattakaan. 

Harmillisen samanaikaisesti ironiasta on tullut kyynisyyttä ja 2010-luvun rutto. Kyynisyys on tietenkin lannistavaa, mutta sivuefektinään se ylläpiti pitkään ajatusta, että ihan kaikki (tai mikään) ei mene läpi.

Aitouden onnea ainakin minulla hiukan häiritsee tietoisuus siitä, että ihan kaikki todella voi mennä läpi. Korkeallakin yhteiskunnan tasolla. Ja pakko mennäkin, ei näitä loputtomia studiotunteja ja palstametrejä ja internettiä saisi muuten täyteen, vaikka koko Suomen kansa ryhtyisi sisällöntuottajiksi. 

Julkaistun paskan määrä korreloi käänteisesti ihmisten arvostelukyvyn kanssa (Palmén 2013). Jos on tottunut huonoon, vähän vähemmän huono on heti aivan loistavaa. Jos on tottunut helppoon, vähänkin ajattelutyötä vaativa on heti aivan liian vaikeaa. Sitä paitsi ei sitä vaan jaksa ajatella, kun sisältöä on niin paljon. (Ks. twitter.com.)

Jos joku ei ole aivan loistavaa, siitä vaietaan. Kun joskus on pakko päästä pulauttamaan ulos kielteinen tuntemus, se menee heti yli. Siitä tulee suomi24:ää.

Ei me osata (enää?) antaa kriittistä palautetta. Oman kokemukseni mukaan sitä ei anneta edes kouluissa saati yliopistolla, sielläkin keskitytään siihen mikä tässä sun työssä oli hyvää. Tosi hyvin  sun oma ääni kuuluu tässä. 

Mitä vähemmän kielteistä palautetta esiintyy, sitä enemmän se herättää huomiota, kun sitä esiintyy. (Paitsi tietty likakaivo-foorumeissa ja hatemailissa, mutta keskityn nyt normaali-ihmisten väliseen kanssakäymiseen.) Meillä on onneksi muutama selviytymiskeino yllättävien ikävien kriitikoiden varalle:

Ei sun oo pakko tätä lukea/katsoa, jos et kerta tykkää.

Mä saan mun omassa blogissani julkaista ihan mitä mä haluan.

Taas sä oot tollainen negis.