Pankkiuutisia Kreikasta

Soitin eilen kreikkalaiseen kännykkänumeroon ja ilahduin kovasti, kun sieltä vastattiin. Tosin vastaaja oli juuri rukoilemassa, joten sovittiin että soitan hetken kuluttua uudelleen.

Tämä on rönsy tai jatko-osa viime vuoden lopussa Imagessa ilmestyneeseen Kreikka ja siirtolaiset -juttuuni, joka on luettavissa täällä. Jutussa on parilla lauseella mainittu afganistanilainen Asif, jonka tapasimme eräässä Ateenan puistossa. Hän tulkkasi meille pitkän tovin paperittomien ja kodittomien maanmiestensä puheita englanniksi. Kysyin häneltä sitten, mikä hänen oma tarinansa oli. Hän kertoi toimineensa norjalaisten rauhanturvajoukkojen tulkkina kotimaassaan, kunnes oli alkanut saada tappouhkauksia talebaneilta ja paennut Iranin kautta Turkkiin ja lopulta Kreikkaan. Hän oli silloin ollut Ateenassa muutaman kuukauden, ja aivan kuten kukaan muukaan puistossa näkemämme, hän ei tiennyt mistään mitään. Esimerkiksi että miten haetaan turvapaikkaa, minkä viranomaisen tai kansalaisjärjestön puoleen hän voisi kääntyä, mikä hänen laillinen asemansa oli ja miten hän pääsisi pois Ateenasta.

Minulla loksahti leuka. Että siis tämä mies auttoi kansainvälisiä rauhanturvajoukkoja, joutui sen takia hengenvaaraan ja pakoon, ja nyt hän on täällä kadulla vailla mitään toivoa säällisestä kohtelusta. Tai no, hänellä oli kuulemma rahaa vielä muutamaan vuokraan jossakin kimppakämpässä. Mutta mihin ne norjalaiset katosivat? Mikä on heidän vastuunsa?

Tilanne oli hankala, koska ympärillemme oli kerääntynyt hurjasti väkeä, kaikki halusivat kertoa tarinansa toimittajalle ja minua vähän pelotti. Pyysin Asifia kirjoittamaan nimensä vihkooni, ja hän kirjoitti myös sähköpostiosoitteensa. Meilasin hänelle samana iltana hotellista ja ehdotin, että voisimme tavata jossain ja voisin haastatella häntä. Vastausta ei kuulunut matkamme aikana.

Luonnollisestikaan vähävarainen laiton siirtolainen ylikansoitetussa Ateenassa ei roiku netissä aivan päivittäin. Muutama viikko myöhemmin sain häneltä viestin. Hän antoi puhelinnumeronsa ja soitin hänelle. Puhelimessa hän kertoi työstään Kabulissa, tappouhkauskirjeistä, poliiseiksi pukeutuneista taleban-kapinallisista, jotka olivat pysäyttäneet hänen autonsa maantiellä; heille hän oli valehdellut henkilöllisyytensä ja päässyt ihmeen kaupalla pinteestä. Hän oli lähtenyt siltä seisomalta pakoon, soittanut jostakin rajalta veljelleen, joka hoiti hänelle rahaa. Hän oli poistanut kännykästään kaikki ulkomaalaisten yhteystiedot, myös ne norjalaiset, joilta olisi ehkä voinut pyytää apua. Hän oli kyllä puhunut sotilaille huolistaan, ja nämä olivat luvanneet tutkia asiaa. Sitä ei ehditty sitten tutkia.

Puhuuko Asif totta? En tiedä, mutta intuitiivisesti hän tuntuu luotettavalta.

”My motivation was to help to bring peace to my country, but it ended like this”, Asif sanoi, ja minua kylmäsi.

Soitin sen puhelun jälkeen hämmentyneenä tutulleni, joka oli palvellut Suomen Afganistan-joukoissa, ja kyselin, että onko tällaisia tapauksia muita, eikö näitä auteta tosiaan mitenkään. Tuttuni näkökanta asiaan oli aika päinvastainen. Hän sanoi jotenkin siloitellusti, että afgaanit tuppaavat huijaamaan aina kuin mahdollista ja että rauhanturvajoukkojen palveluksessa olevat paikalliset saavat kymmenkertaista palkkaa maan normaaliin palkkatasoon nähden eivätkä näin ollen herätä hirveästi sääliä sotilaissa. Hän ei ollut koskaan kuullut, että kukaan saisi henkilökohtaisia tappouhkauksia, ja jos ja kun on ollut ongelmia, paikallisia on suojeltu ja sijoiteltu uudelleen maan sisällä. Puhelun jälkeen olin entistä hämmentyneempi.

Meilailin sitten Asifin kanssa ja pyrin vastaamaan hänen kysymyksiinsä ja selvittämään hänelle hänen vaihtoehtojaan. Huomasin ehdottavani esimerkiksi tietyille viranomaisille tietyllä tavalla valehtelemista. Hän oli huolissaan henkensä puolesta. Kuulemma joku afgaani oli juuri tapettu Ateenassa kadulla, ja hän epäili että asialla olisivat olleet talebanit. Rauhoittelin häntä, että tuskinpa vain talebanit jaksavat tai pystyvätkään kostamaan Ateenassa.

Kerran Asif soitti ja kertoi, että afgaanit olivat kerääntyneet YK:n pakolaisjärjestön talon eteen mielenosoitukseen. Voisinko minä auttaa heitä saamaan yhteyden Ateenassa oleviin ulkomaisiin toimittajiin? Guuglasin joidenkin lehtien ja uutistoimistojen puhelinnumeroita ja tekstasin ne hänelle, tiedä sitten oliko niistä apua.

Joulun jälkeen en kuullut Asifista enää mitään, eikä hän vastannut sähköposteihin. En saanut aikaiseksi soittaa, ennen kuin eilen.

Hän siis vastasi ja oli hengissä, ja Ateenassa edelleen. Asiat eivät olleet sanottavasti edenneet, mutta tällaista oli tapahtunut: Hän ja muut paperitta maassa olevat afgaanit olivat perustaneet ”pankin”. Hehän eivät voi avata tilejä kreikkalaisissa pankeissa, ja rahojen kuljettaminen mukana on ei ainoastaan vaarallista vaan täysin toivotonta. Paperittomia ryöstetään aivan jatkuvalla syötöllä, juuri koska heillä on yleensä matkarahat mukana ja koska he eivät voi kääntyä poliisin puoleen. Niinpä afgaanit olivat luovuttaneet rahansa luotetun maanmiehen haltuun (en saanut yksityiskohtia, mutta veikkaisin, että kyseessä oli joku laillisesti maassaoleva, joka laittoi rahat oikeaan pankkiin ja välitti niitä sieltä sitten). Jo ennen kuin Asif ehti kertoa, arvasin, mitä oli tapahtunut. Tämä luotettu mies, joku Nasim tai Nadir tai vastaava, oli kadonnut. Hänellä on Asifin mukaan yli miljoona euroa paperittomien rahoja.

Asif on valittu kielitaitoisena ja pätevänä nuorukaisena petetyn afgaanijoukon delegaatiksi, ja hän yrittää nyt selvittää Afganistanin viranomaisten (onko semmoisia?) kanssa, missä tämä pankkiiri N. mahtaa olla.

Kreikka. Pankki. Afganistan. Kuulostaa aika toivottomalta.