Afgaaninainen olympianyrkkeilijänä
Kokemusteni perusteella maailman mukavin kansa ovat afgaanit. Ei ihan heti uskoisi, jos vain ulkomaanuutisia seuraisi. Mutta jokainen tapaamani afgaani on saman tien kiilannut omaan kaikkien aikojen ystävällisimmät ihmiset -top kymppiini. En luonnollisesti ole tavannut talibaneja.
Esimerkiksi tämä:
Kaksi vuotta sitten tein juttua afganistanilaisista naisnyrkkeilijöistä. Meillä oli venäläisen valokuvaajan Mikhail Galustovin upeat repparikuvat Kabulista ja hänen toimittamansa afganistanilaiset kännykkänumerot kuvissa esiintyville urheilijoille ja heidän valmentajalleen. Soitin valmentajalle epäuskoisena siitä, että Afganistanissa muka olisi puhelinlinjoja. Mutta kyllä: joku vastasi! Linja oli järjettömän huono, eikä vastaaja ollut englanniksi kovin monisanainen, joten ei siitä mitään tullut.
Niinpä soitin Zarmina Razaille, Vuoden pakolaisnaiselle 2006, Afganistanissa syntyneelle tulkille ja sairaanhoitajaopiskelijalle. Menin tapaamaan Zarminaa hänen työpaikkansa Maahanmuuttoviraston aulaan, annoin tälle kännykkäni ja numeron. Kohta hän jo lörpötteli kännykkääni iloisesti daria ja nauroi vähän väliä. Puhelimessa sovittiin, että minä menisin sunnuntaiaamuna kymmeneltä Zarminan kotiin ja tekisimme siellä puhelinhaastattelut valmentajan ja yhden nyrkkeilijänaisista kanssa, ja Zarmina tulkkaisi.
Sunnuntaiaamuna Zarminan äiti tarjosi toimittajalle afganistanilaista teetä ja Fazerin mustikkapiirakkaa. Yövuorossa ollut veli nukkui viereisessä huoneessa, mutta ei se kuulemma haitannut. Soitimme taas kännykälläni Kabuliin. Haastattelin nyrkkeilytiimiä Zarminan välityksellä melkein tunnin.
Ja eiväthän ne haastatteluvastaukset mitään Imagen toimittajan jokapäiväistä kamaa olleet.
”Lähipiiri ja varsinkaan sukulaiset eivät pidä harrastuksestani. He kyselevät, että mitä jos nenäsi murtuu tai kasvoillesi sattuu jotain eikä kukaan mene kanssasi naimisiin. Mutta isä on sanonut, että hän pitää minusta huolen, jos jotain sattuu”, sanoi 21-vuotias naisnyrkkeilijä Shahla Sekandari Kabulista. Ja: ”Itsemurhaiskut ovat lisääntyneet koko ajan, ja joka kerta kun joku lähtee ulos, toivomme, että hän tulee vielä takaisin.”
Puhelun lopuksi Shahla kysyi Zarminalta, maannaiseltaan, haluaako tämä jotain Afganistanista, he voivat kyllä lähettää.
Minä taas kysyin Zarminalta, minne lehtemme voisi maksaa tulkkauspalkkion, mutta hän ei suostunut millään ottamaan rahaa.
Juttuni ilmestyi Imagessa 4/2010 ja on luettavissa täällä.
Ja sitten se iloinen uutinen: Yksi tuon nyrkkeilyryhmän tytöistä, Sadaf Rahimi, onnistui toteuttamaan unelmansa. Hän nousee nyrkkeilykehään Lontoon olympialaisissa, joissa naisnyrkkeily on ensi kertaa kilpailulajina. Hesari uutisoi asian viime viikolla. Juttuni kuvissa esiintyi myös Sadaf (sai juuri pataan).
Haastattelin juttua varten myös kanadalaista elokuvaohjaajaa Ariel Nasria, joka teki nyrkkeilijänaisista dokumenttielokuvaa. Hänen dokkarinsa The Boxing Girls of Kabul näyttää olevan paraikaa esillä eri festivaaleilla, toivottavasti pian myös Suomessa.
Ensi kesänä katson Lontoon olympialaisia telkkarista ja hurraan erityisesti afgaaneille – maailman mukavimmalle kansalle.
PS: Numeroon 3/2012 on tulossa lisää näitä maailman mukavimman kansan edustajia.