Amour
Ei rakkautta sillä tavalla ajattele, kun on nuori. Ei ajattele, että viidenkymmenen vuoden päästä jompikumpi meistä kyyhkyläisistä voi olla halvaantunut, dementoitunut ja kokoon rutistunut olio, jota pitää syöttää, pestä ja nostella. Jos vannon ikuista rakkautta toiselle ihmiselle, niin tajuanko, että se toinen ei ole ikuisesti tuollainen nuori ja kaunis ja vahva? Lupaanko samalla, että kyllä, minä vaihdan vaippasi tai sinä vaihdat minun, kun tulee se aika?
Näitä pohdin, kun katsoin perjantaina Espoo Ciné -festareilla Michael Haneken loistavaa, ahdistavaa ja järkyttävää elokuvaa Amour.
En muista milloin viimeksi olisi elokuvan katsominen tehnyt niin kipeää. Ehkä ei koskaan.
Anne, eläkkeelle jäänyt musiikinopettaja saa aivoinfarktin ja alkaa rapistua sekä henkisesti että fyysisesti, vailla toivoa paranemisesta. Georges omistautuu vaimonsa hoitamiselle, joka käy yhä raskaammaksi. He käpertyvät pariisilaisasuntoonsa, sen ulkopuolelta ei enää tule kuin uhkia. Edes pariskunnan tytär ei osaa auttaa, saati ajatella ohi oman surunsa. Georges’illa ei ole vaihtoehtoja. Hänen on pakko kestää, ihan yksin.
Jos jonkun elokuvan nimeksi sopii Rakkaus niin tämän. Rakkaus on sitä että työnnät joka aamu ja ilta kurttuisen puhekyvyttömän letkuolion suuhun vesimukia, vaikka tämä kieltäytyy juomasta, ja puhut tälle samalla kauniita ja silittelet kättä. (Leffan kädensilittelykohtauksista tulee muuten moniaistillinen elämys, jos istut elokuvateatterissa nuoren ja kauniin ja vahvan rakkaasi kanssa ja silittelet pimeässä tämän kättä. Silittely muuttuu nopeasti kouristusmaiseksi puristusotteeksi. Tehokkaampi elokuvallinen keino kuin 3D.) Ei ole helppoa, kivaa, esteettistä eikä romanttista, on oikeastaan ihan hirveää. Mutta samalla paljon, paljon kauniimpaa kuin joku Titanicin keulapelleily.
Viisi tähteä. Käykää katsomassa. Mutta varautukaa. (Tulee ensi-iltaan Suomessa 8.2. 2013.)
Niin ja kerronpa vielä lisää rakkausviikonlopustani: Siihen kuului myös aivan ihana ystävien hääjuhla, kaikki rakkaimmat ihmiseni olivat läsnä ja aurinko paistoi ja elämä oli ihanaa, niin kuin nyt vain nuorilla ja terveillä voi olla. Ja sunnuntaina miellyttävässä väsymystilassa kaksi Espoo Ciné -leffaa lisää, peräkkäin. Ensimmäisessä tanskalainen kehonrakentaja lähti etsimään vaimoa Thaimaasta. Toisessa keski-ikäiset itävaltalaisnaiset matkustivat seksilomalle Keniaan. Ensimmäinen oli sympaattinen, toinen niin iljettävä että huusin mielessäni armoa katsojaparalle. Kummastakin on festareilla näytöksiä vielä, käykää katsomassa. Mutta varautukaa.